Kouluauto - koulu renkaiden päällä

On vuosi 2030. Olemme heittäneet tabletit ja muut älylaitteet luokasta ulos, siihen samaan kasaan hylättyjen pulpettien kanssa. Vesilintua kohti lentää myös punainen jumppapallo, jota emme ehtineet edes täyttää ilmalla. Mutta silti sen nitinän, joka kuuluu kun lähes täyden pallon päällä istuu ja sitä hinkkaa vasten muovilattiaa, saattaa kuulla korvissaan. Uutuuden lättänän jumppapallon kaunis lentokaari päätyy samaiseen jätekasaan koulun takapihalle: kuin kirsikaksi tietokone- ja pulsaromukakun huipulle. Koulun ikkunoista ja ovista lentää kamaa pihalle sellaisella vauhdilla, että lopulta vauhti imaisee meidätkin mennessään. Lennämme kaikki ikkunasta pihalle – minä ja luokan lapset.

Tömähtelemme ilmalennosta maahan kuin kypsät omenat puusta, mutta tyylikkäästi: telemark-alastulo, kädet sivulla tasapainoa tasaillen, on harjoiteltu hyvissä ajoin hätätilanteita varten. Juuri koettu ilmalentomme on tällainen hätätilanne, mutta meille se on vain uuden seikkailun alku. Olemme rohkeita!

Varmistuttuamme siitä, että olemme kaikki kunnossa, suuntaamme yksissä tuumin jätekasalle. Heittelemme tabletit sivuun päästäksemme pulpettien luo availemaan niiden kansia. Nostelemme pulpettien kansia kuin muistojen laatikoita: etsimme, pengomme, ja silti toimimme arvokkaan määrätietoisesti. Löydämme juuri sopivan määrän puoliksi syötyjä, katkottuja, järsittyjä lyijykyniä. Pyyhekumin löytäjä hihkaisee riemusta ja terottimen löytyessä, kädet ilmaan voiton merkiksi, tunnelma nousee entisestään. Kansistaan repsottavat ja sivuistaan repaleiset oppikirjat kelpaavat kaikki sellaisenaan. Keräämme aarteet talteen ja hyppäämme tilausbussin kyytiin.

Bussi ei ole mikä tahansa bussi vaan läksyauto. Siellä halutuin istumapaikka on pöydän ääressä. Siinä matematiikan tehtäviä tehdään itsekseen tai kaverin kanssa yhdessä miettien. Kaverin apu on paras apu.

Olemme tietoisia hetkellisestä hiilijalanjälkemme kasvamisesta siirrettyämme läksykerhon lisäksi koko koulunkäynnin renkaiden päälle bussiin. Läksykerhoauton kyltissä lukee nyt kouluauto. Sitä paitsi, eihän koulurakennukseen jäänyt enää mitään, paitsi ehkä homerihmasto sekä pölypallero sukuineen, niin kuka sinne enää kaipaa.

Kouluautossa koulupäivä sujuu ajamalla pisteestä A pisteeseen B, välillä pysähdellen mielenkiintoisiin paikkoihin tai bensikselle vessaan. Rentouttavaa on ohikiitävien maisemien vilinä, ainakin open mielestä. Ajon aikana penkissä istutaan turvavyöt päällä – ei edes tapella voi täällä. Vallitsevasta rauhasta iloitsee jokainen kyydissä olija. Etupenkissä istuessa voi seurata kuskin toimintaa ja oppia samalla liikennekäyttäytymistä. Ilmaratti ja –vaihdekeppi toimivat samaan tahtiin kuskin vastaavien välineiden kanssa.
Uintireissu kouluautolla ajelun ja matikan tehtävien tekemisen välissä virkistää. Uimisen jälkeen tunnelma kouluautossa on lopulta raukea, kun kouluauto kiitää harmaassa iltapäivässä Lahdentietä pitkin kohti pistettä C.

Monen, monen vuoden päästä kouluauto on tullut tiensä päähän. On uudistuttava! Ajateltava luontoa! Säästettävä rahaa! Ja kuitenkin, vanhassa vara parempi. Muistot vanhasta koulurakennuksesta kultaantuvat ajan kuluessa. Pulpetin kannen kolina, sitä kaipaa jo opettaja. Kouluauto kaartaa takaisin koulun pihaan. Jätekasa on hävinnyt pihalta. Pulpetit löytyvät antiikkihuutokaupasta, jos hyvin käy, sanovat uudistajat. Kannelliset pulpetit ovat retroa. Antiikkia! Pulpetteja haalimme antiikkihuutokaupasta. Kovimman hinnan joutuu maksamaan pulsasta, joissa muistokirjoitukset ovat syvimpään uurrettuja. Kirkkoveneen, ripsipiirakan, hakaristin ja I was here –kaiverruksen ollessa saman pulsan kannessa, hintakin hipoo pilviä.

Pulpetit kannetaan yhteisvoimin takaisin luokkahuoneeseen. Pölypallerot ja homerihmasto ovat löytäneet itsellensä uudet kodit kaukana, kaukana koulusta. Ilma koulurakennuksessa on raikas. On kevyt hengittää. Tabletit ovat nieltäviä ja ne toimivat kehomme sisältä käsin.

Sen pituinen tämä Se.

Muuttopuuhien lyhyt oppimäärä

Ota muuttolaatikko tai pari.
Jätä taaksesi se, mitä et tarvitse.

Pakkaa laatikkoihin mukaan
vain kaikkein tärkeimmät ja
lastaa ne sitten kuljetuskärryyn.

Suuntaa kompassi
kohti ihmisen kokoisia haasteita, mutta
unelmoi sitäkin
suuremmin.

Kärrää lasti unelmineen määränpäähän
- ei yksin vaan
yhdessä toisen ihmisen kanssa.
Kun kohtaat,
ole lempeä.

growtopiaa

buy, sell, world lock, green lock, add as friend, angel, wings, small, huge, … Lista on pitkä.

Kuuntelen siis englannin kielen sanaston tulostusta moniäänisenä autossa samalla kun ajan. Olemme kotimatkalla fudismatsista ja matka on sen verran pitkä, että siinä ennättää vaikka mitä. Kyydissäni olevat pojat kertovat – kaikki yhteen ääneen – englannin kielisiä sanoja suomennoksineen.

Listan sanat sekä sanojen puhemuotoon kääntyneet muodot (veeällä, nuubi, smallokki, hukelokki) ovat varmasti tuttuja kaikille Growtopiaa pelanneille.

Olen vaikuttunut kyytiläisteni osaamisesta! Enkun opiskelu alkaa koulussa sitten vasta kun ollaan kolmannella luokalla. Varhennettu enkku on sitä vastoin aloitettu jo ajat sitten netissä ja näitä pelejä pelaamalla.

Ajaessani ihailen tätä poikain osaamista samalla kun vastailen heidän esittämiin kysymyksiinsä englannin kielisistä sanoista sen minkä kykenen ja kerkeän. Nimittäin, sanoja tulostuu vauhdilla!

Pitkään en ehdi asian äärellä taivastelemaan, kun sanaleikki on jo vaihtunut ja laulu raikaa: Hulaba-looba-lai-ba-lai!

Kyytiläisteni innoittamana, ja iloisena siitä, että he lähtivät viheriölle, kirjoitin smallin growi-runon:


Enkeli
myy lukon,
ostaa valtavat siivet –
lisää ystäväkseen
pienen
vihreän maailman

Revennyt kalenteri

Lukuvuosikalenteri on ratkennut liitoksistaan. Kansien välistä papereiden helmat vilkuttavat, että yhtä täyttä täällä on kuin omistajansakin päässä. Kalenterin omistava ope on liimaillut auringonkeltaisia ja keväisen vihreitä Post-it lappuja somistamaan kalenterinsa sivuja yrittäen samalla jäsentää omaa päätään ja houkutella toimimaan asioiden hoitamisessa hyvissä ajoin.

Tarralappusia on kätevä siirrellä aukeamalta eli viikolta toiselle: jos et ehdi hoitaa tänään, siirrä huomiseksi. Tai mikset tekisi sitä vasta ensi viikolla. Jätä viimehetkeen, kuiskii houkutus.

Ope on houkutusta ovelampi: hän pistää posti-it laput roskiin, jos ne huutelevat liian ikävään sävyyn tekemättömistä töistä! Vielä parempi on, ettei kirjoita to do -listaa ollenkaan vaan yrittää pitää asiat omassa päässään. Sieltä ne häipyvät hyväksi havaitulla taktiikalla: sitä mitä et tarvitse, et muista. Vai miten se nyt olikaan? ope miettii, mutta ei taida muistaa.

No, joka tapauksessa. On toukokuu, nyt jo lopuillaan, ja kouluissa aikuisten ajatukset ovat suunnanneet vahvasti menneeseen arviointien muodossa. Millainen lähihistoria on tuottanut tällaisen nykyhetken? pohditaan.

Tässä kuussa mietitään myös jo tulevaa: ensi lukuvuoden lukujärjestykset alkavat olla selvillä, materiaaleja on saapunut koululle ja niitä ollaan lajiteltu oikeisiin luokkiin. On ollut tulevan luokan oppijoiden tutustumispäivä, että tällaisella porukalla sitten jatketaan kolmannella. Kalenterimerkintöjä kertyy viimeisiin koulupäiviin saakka.

Millaisen tulevaisuuden lähihistoriaa kirjoitamme tässä hetkessä?

On toukokuinen ja vaihteeksi sateeton päivä. Aurinko paistaa ihan oikeasti, eikä vain piiloutuneena pilkistele pilvien takaa.

Auringon valo tuntuu iholla ja mielessä, ulkona pärjää jo ilman takkia. Välkällä lapset leikkivät purkkista, keinuihin riittää kiikkujia jonoksi asti. Hiekoituslaatikot seinän vierustalla keräävät lämmön talteen. Lämmenneet laatikoiden kannet ovat houkutelleen pari auringonpalvojaa makoilemaan lämpimille alustoille.

Meillä välkkävalvojilla on myös hyvä hetki hengähtää tässä hetkessä.

Kaikki on hyvin.

Yksi leikkii hyrrällä. Lähettimestä vauhdin saatuaan hyrrä liitää korkeuksissa. Pian se lentää korkealle puun oksaan, eikä se tule sieltä omin voimin alas. Lapsi tulee toisen meistä aikuisen luokse ja pyytää apua hyrrän alas saamiseksi. Apuun pyydetty kollegani lähtee oitis lasta auttamaan ja yhdessä muiden lasten kanssa pohtimaan, miten hyrrä saataisiin pois korkeuksista. Puun oksan ravistelu ei näytä auttavan, eikä liioin keihäästä ole apua. Aikuinen soittaa kouluisännälle, joka tulee tikkaineen paikalle ja saa hyrrän alas takaisin nyt jo onnelliselle omistajalleen.

Kello soi. Välkkä päättyy ja piha tyhjenee, lapset siirtyvät sisään seuraavalle tunnille.

Repaleisen kalenterin omistaja on seurannut vierestä kollegansa toimintaa ja on vaikuttunut. Nämä pienet arjen tapahtumat ja kohtaamiset ovat aikanaan hyvää lähihistoriaa.

Ikävän tunne

- Eiku LÄSKIäiset, toistaa oppija vieruskaverilleen selventäen seuraavan päivän ohjelmaa luokassamme ja jatkaa:
- Ei ne, missä syödään pullaa ja tullaan tällaiseksi--, ja levittää samalla käsiään sanojensa tueksi tehden ilmassa keholleen laajat raamit, - vaan ihan tavalliset läskiäiset.

Vappuviikolla arjen rutiinit ovat poikenneet totutusta. On ollut muutaman oppijan fudismatsiin valmistautumista kannustuskylttejä tehden...

... sekä kahden oppijan läksiäiset ja tietenkin vappu.

Liikkeellä on ollut suuria tunteita. Tunnelma on ollut pääosin positiivinen, hyväntuulinen, haikeakin.

Välillä levottomuus on ollut lähes käsinkosketeltavaa. Juuri kun luulen, että hommat sujuisivat luokassa rauhallisesti, koittaakin hirveä häslinki ja levottomuus leviää. Sellaisen päivän jälkeen takki on totaalisen tyhjä.

Tai toisin päin: varaudun levottomuuteen, "kun on sadepäivä", mutta luokassa vallitseekin rauhallisuus, levollisuus. Siis mitä ihmettä?

Vappuaaton aattona vietimme kahden oppijan näitä "ihan tavallisia läksiäisiä". Tyyppien koulupolku jatkuu toisessa koulussa, joten onhan se nyt juhlan paikka - iloita, että ovat kivoja kavereita, ja toivottaa hyvää jatkoa.

Vappuaatto meni ihan vapuiksi, hyvällä tavalla vapuiksi. Leikkimistä ja pelejä, ja sopivasti häslinkiä. Päivän lomassa toinen muuttoa tekevä oppija haastettiin pelaamaan viimeisen viimeistä shakkipeliä: kumpi kaveruksista voittaa välillään luokan mestaruuden. Peli oli päättyä riitaan, kun toinen osapuoli häviön koittaessa yritti sekoittaa pelilaudan. Kännykkäkamerastani löytyi dokumentti hetkeä ennen sekoittamista, joten sovinto saatiin pikaisesti aikaan.

Ja olisi sopu saatu ilman kameraakin. Sillä ei ystävyys yhteen peliin kaadu.

Pikku hiljaa päivien aikana tajuntaamme on takertunut totuus, että nuo kaksi oppijaa jatkavat oppimispolkuaan toisessa koulussa. Ikävän tunne on ollut läsnä puheissa ja kaikessa olemisessa. Muutoksen on voinut aistia.

- Ope, tuleeko sullekin noita ikävä? muutamat ovat kysyneet minulta useaan otteeseen.

Kyllä. On ollut ikävä jo ensi kohtaamisesta asti. Sellaisia jäljen jättäjiä elämään - ihania ihmisiä - on luokkani täynnä!

¨¨¨¨

Sitä jäin tässä miettimään, että millaiset ovat sitten ne läskiäiset, jossa syödään pullaa ja tullaan *pulleiksi*..

Vopettaja-lehti

Opettaja-lehden välissä (24.4.15) ilmestyi uusi Vopettaja-lehti:

- Näyttääpäs, Vopettaja, tyylikkäältä - ja sisältökin on kiinnostava!


Tämä Vantaan Opettajien Ammattiyhdistyksen uusi lehti on luettavissa sähköisesti www.voay.fi .

Vopettaja-lehdestä kyselivät, josko minulta löytyisi jotakin lehteen julkaistavaa. Olin todella otettu tästä kysymyksestä! Lähetin heille Onnenkynä-tekstin "ruono"-version, kynät kun pyörivät juuri silloin päässäni ja osa päätyi tekstinä tänne blogiini.

Tyylikkäältä näyttää tekstinikin lehden sivulla - kiitokset Vopettajan toimitukseen!

Onnenkynä

Aistit auki

- Sä oot paniikissa, sanoo oppija puolihuolimattomasti pöydän äärestä työskentelynsä lomasta.

- Ai, mä vai? kysyn hämmästyneenä. Olemme kysyjän kanssa kahdestaan luokassa aamutuimaan, muut lapset eivät ole vielä saapuneet. – Paniikissa? Mitenkä niin?

Oppija nojailee käteensä, luulin hänen olevan vielä nukuksissa, että hän vasta heräilee. Tulkitsin, että lapsen hiljaisuus ja verkkaisuus olisivat olleet väsymystä ja että hänen ajatuksensa olisivat vielä kotonaan aamupalapöydässä.

- Mä vaan tunnen sen, että sä oot paniikissa, oppija sanoo rauhallisesti tarkentaen.

Tulin avaimillani luokkaan, mutta mihin ne sitten laitoin – ei muistijälkeä eikä liioin näköhavaintoakaan! Kurkistan pöydän alle, nostelen paperipinoja, availen ja suljen kaappeja, säntäilen sinne ja tänne.

- Mä aistin sen, kun sä kuljet ja oot tällee, ja hän imitoi kehollaan paikallaan istuen levottomia ja äkkinäisiä liikkeitäni etsiessäni avaimia.

Kuuntelen hämmästyneenä ja ihaillen lapsen tarkkaa havainnointikykyä. Käymme hyvän keskustelun.

- Sä oot vähän omituinen välillä, hassu, oppija jatkaa verkkaista tykitystään ja lempeäsanaista arviointia opettajastaan, jolla saattaa olla jokunen tavara hukassa aika ajoin.

Niin ne lapset kulkevat: aistit auki ja aikuisia herätellen tietoisuuteen.

Kiitollinen fiilis!

"Lohikäärme Sisu", tekijä: satutaiteilija Petronella Grahn (Kuva on osa isompaa kuvaa. Olen julkaissut kuvan taiteilijan luvalla.)

Omenapuu kertoo

Nimeni on Puu – Omena Puu. Olen iältäni 70 vuotta ja risut päälle.

Minut istutettiin muutaman sukulaispuun kanssa pian sotien jälkeen tänne kaakon kulmalle. Takana näkyvä talo on minua muutaman vuoden vanhempi ja on asuttavassa kunnossa. Pihan aitta ja navetta ovat vielä pystyssä, mutta saunarakennus on purettu jo ajat sitten, ja navettakin sortuu hetkenä minä hyvänsä.

Ei uskoisi, että tuo puu tietää tuottaa juuri omenoita: vieläpä täydellisen punaisia omenoita. Eikä uskoisi, että siinä vielä henki pihisee.

Talven jäljiltä näytän hieman ehkä rupsahtaneelta, jopa pystyyn kuolleelta. Runkoni on karhea ja ryppyinen.

Mutta odottakaas kun kevät tästä hieman etenee ja näette minut kukassani, niin kukaan ei muista tätä harmaata ulkoasuani. Huumaan tuoksullani ja pyörrytän kauneudellani. Ja satokauden koittaessa kaikki saavat ihastella ja maistella runsasta, herkullista satoani, joka on vuodesta toiseen ollut yltäkylläinen. Omenani ovat täydellisiä.

Kunnes taas saapuu kevät ja edellisen vuoden satokausi on talven jäljiltä kaukaisena muistona kellarin hyllyllä. Hillopurkilla on kangashattu ja kyljessä nimitarra: Mummon Omppuhillo. Viimeistä purkkia viedään.

Jokakeväinen hirveä hässäkkä on parhaillaan meneillään oksistossa. Sikin sokin oksat kieppuvat eri suuntiin, ylös ja eteenpäin pyrkien. Kukin oksa raivaa tilaa valossa voidakseen tuottaa oksiston kanssa yhdessä kelvollisen sadon sitten kun sen aika on.

Lähtisin lentoon ihan justiinsa, jos olisin puu pelkästään oksistoni perusteella. Eikä meistä omenapuista olisi lentohommiin. Niin kuin risupensas autiomaassa kieppuisin tuulen mukana minne sattuu, ellei minulla olisi runkoa ja juuria.

En kuitenkaan pelkää lentoon lähtöä, koska tiedän, että juureni pitävät minut paikallaan.

Antaa oksien tehdä mitä oksien pitää. Kyllä ne siitä rauhoittuvat, viimeistään silloin, kun omenat ovat oksilla. Nuo, nyt vielä levottomat oksat, taipuvat kesän lopulla sato sylissään maata kohti laskien hedelmänsä varovasti maahan. Elleivät sitten visko omeniaan mahdollisimman kauaksi. Omenien töminä nurmikolla kertoo omaa tarinaa.

Tapaat sukuani mehuna, hillona, kuivattuina siivuina, piirakan päällä ja tietenkin suoraan puusta poimittuna matkalla suuhun maistamaan täydellisen happaman makeaa makua. Mutta valitettavasti omenia näkee myös kassikaupalla peltoon haudattuna ja tunkiolle vietynä. Satomme koetaan jopa riesana.

Niin ovat riesa ja riemu samassa paketeissa, omenapuussa. - Siinä kait syy ikuiseen suosioomme.

Onnenkynä

Kevään korvalla luokan kynävarasto on huvennut, edellisen vuoden tapaan. Jonkin verran talven aikana on esiintynyt vielä kynän tai terän katkomista sekä kynänpään pureskelua. Ja mystiset kynien katoamiset ovat herättäneet jälleen kerran epäilyn siitä, että jonkinlainen kynäsyöppö on ihan oikeasti olemassa luokassa (vertaa sukkasyöppö, joka tekee sukista parittoman, yleensä pesukoneen pesuohjelman jäljiltä).

Pyyhekumien tilanne on vieläkin huonompi kuin kynien. Kumit ovat häviämässä sukupuuttoon. Muutama yksilö on selvinnyt talvesta ja näitä kuminjämiä varjellaankin tarkoin. Pyyhekumittomassa luokassamme olemme voineet harjoitella kohteliaisuuksia kuten: ” Voisitko lainata kumia?”

Tänä talvena suurin syy kynien suureen hävikkiin taitaa kuitenkin olla se, että kynillä on tehty sitä mitä kynillä pitääkin tehdä: on kirjoitettu sanoja, lauseita, pieniä tarinoita sekä kirjaimia ja tavuja - kukin oppija oman oppimispolkunsa mukaisesti.

Kirjoittamalla on ilmaistu mielipiteitä ja annettu opettajalle palautetta vaikkapa läksyistä, tähän tapaan:

Kynän välityksellä on ilmaistu myös tunnetiloja. Paperiin on sotattu piirtämällä tummalla ja vahvalla jäljellä vihaa ilmaisevia kuvioita tai kirjoitettu loukkaavia sanoja. Samat kuviot ja teksti vaikkapa pulpetin kanteen tai kirjan sivuille piirrettynä ovat alleviivanneet entisestään kirjoittajan tunnetilaa. Mutta yhtä lailla sama kynä on kirjoittanut katuvia ja ystävällisiä sanoja. Kynällä on kirjoitettu rohkaisevia sanoja kaverille ja on piirretty ystävyyden merkkejä ja piirroksia.

Kynän avulla on käyty viestintää silloin, kun puhuminen tuntuu vaikealta tai tilanteeseen kuulumattomalta. Kynän painojälki, kirjoitetut sanat ja piirretyt kuviot ovat yhdessä välittäneet viestin vastaanottajalle paljon kynäilijän ajatuksista.

Onnenkynä on yksi niistä harvoista lyijäreistä, joka on selvinnyt talven yli. Nimensä se sai yhden oppijan samanlaisesta kynästä, joka hävisi. Uhkasi kirjoittajan lakko, ellei Onnenkynä löydy. Onneksi laatikostani löytyi vielä yksi kynä, aivan saman näköinen kuin hetkeksi hävinnyt Aito Onnenkynä.

Nyt tätä luokan Onnenkynää saa lainata kuka vaan. Onnenkynä auttaa kirjoittajaa huolellisuuteen ja tuottaa muuten vaan kirjoittajalle onnea. Oppija on viisas, kun on tällaisen kynän ominaisuuden huomannut! Itse olen ollut havaitsevinani, että aivan kuin Onnenkynä myös rauhoittaisi käyttäjäänsä..

Päivä punaisena

Säbäturnauksessa
tunnustettiin jälleen väriä, kun
pelikenttää maalasivat
vuoroin päävärit ja vihreä.

Maila, pilli, pallo,
ilo, huuto ja kannustus!

Niin taas saivat vauhtia:
sisukkaat sähkönsiniset,
vikkelät viidakonvihreät,
ketterät gepardinkeltaiset ja
pirteät paprikanpunaiset.

No, kuinkas siinä kävikään?

Pirtsakat paprikanpunaiset
pokkasivat kiertopokaalin ja
veivät pystin takaisin
sinne mistä toivatkin!

Hei! Hei! Hei!

Kohtaaminen

- Ope, olitko säkin täällä eilen?

Kysyy oppija minulta kesken läksynannon koulupäivän päätteeksi, katsoo minua silmiin ja minä häntä, kumpikin meistä aidosti miettien, että olinko minä.

Eletään hiihtoloman jälkeisen viikon tiistaita. Tiedän olleeni koulussa myös edellisenä päivänä, aivan kuten kysyjäkin oli. Silti mitään muistijälkeä kohtaamisestamme, joka olisi heti muistunut mieleen, ei ollut jäänyt kummallekaan meistä.

Apua, enkö ole nähnyt lasta koko päivänä? Onko lapsi jäänyt kohtaamatta?

Hetken mietittyämme päädyimme siihen, että kyllä minäkin olin maanantaina paikalla. Muistimme, että ruokailimme yhdessä ja juttelimme samalla lomasta.

Oppija totesi lopuksi, että kun menee välillä nämä päivät sekaisin, eikä aina tiedä mitkä asiat tapahtuvat minäkin päivänä. Älä välitä, niin menee minullakin, lohduttelin oppijaa.

Vaikka ei hän oikeastaan lohdutusta kaivannut – hän vaan totesi asian laidan, että toisinaan päivät sekoittuvat yhdeksi kokonaisuudeksi, eikä aina tiedä oliko eilen eilen, vaiko jo viikkoja sitten.

Jäin vielä miettimään oppijan kysymystä läsnäolostani, kohtaamisesta. Helpotuksen huokaus, kun mieleeni palautui tilanteita päivän varrelta, jossa oppija oli saanut jutella kahden kesken aikuiselle luokassa tai ruokalassa, ei minulle, mutta avustajalle, icehearts-kasvattajalle tai toiselle opelle.

Kohtaaminen arjessa, helppoa se ei aina ole koulussakaan. Onneksi sitä saakin toteuttaa koko työyhteisön voimin.

***
valokuva kuvasta: "Pöllö", tekijä satutaiteilija Petronella: www.Fairytalepetronella.com

Puolisen tuntia

Kaikki olivat ajoissa koulussa, myös se joka näytti juuri sängystä ylös nostetulta (open lisäksi) ja oli ensimmäisen tunnin aivan hiljaa, nyökkäili kyllä. Se tunti meni muutenkin unisesti, vaikka muutamien suusta kuului asianmukaista sadattelua siitä, että on unohtanut sen mitä mielestään osasi ennen joulua. Mutta sehän kuuluu asiaan: unohtelu.

Lohduttelin, että et sinä lopullisesti ole mitään tärkeää unohtanut – hetkellinen unohdus kertoo vain hyvästä… siitä, mikä se nyt olikaan… lomasta.

Porukan ajoissa oleminen herätti jo pienen epäilykseni, että jaahas, kauankohan tätä kevätlukukauden vieraskoreutta, jos niin voi sanoa, kestää.

Noin reilut puoli tuntia se kesti - onneksi ei enempää. Sitten olikin aika poksauttaa hyvin ravistettu shamppanjapullo auki – jotakuinkin niin kuvatakseni se sitten meni. Kaikki ladattu energia ja jälleennäkemisen riemu pääsi valloilleen käytävällä: kisailua, halailua, pomppimista, ja juoksupyrähdysten voimasta olisi voinut lähteä vaikka lentoon!

Onneksi pääsimme pian siitä musatunnille, jossa homma oli taas osaavan käsissä ja saimme koottua itsemme.

Päivään kuului iloa, kuplintaa, sähellystä, kisailua kuka pukee nopeiten, juoksupyrähdyksiä ja lentoharjoituksia. Kun ollaan lujaa ensin hyvällä tuulella, niin huonot tuulet tulevat ja häipyvät yhtä vauhdilla.

Yhden tunnin alussa, kun avasin suuni sanoakseni oppijoille jotakin, mietin, että jos auktoriteettini mitataan tässä ja nyt sillä, kuka kuuntelee kun minä puhun, niin sitä ei ole. Mittarissa ei värähtäisi mikään, mikä viittaisi auktoriteettiin, koska kukaan ei kuunnellut. Sillä kaikki puhuivat yhtä aikaa, eri asiasta, yksi pyöri muuten vaan. Kaikki olivat kuitenkin hyvällä tuulella ja minusta se oli tärkeämpää kuin omat jorinani.

Tänään nähtiin myös ihan ensimmäiset oikeat kevään merkit, kun Ne räpyttelivät siipiään ja opettelivat lentämäistä – ei kuulemma tarvitse enää heitä autolla kuljetella. Voi lentää ihan minne itse haluaa!

Ja eikös se kuulu myös ihan opetussuunnitelmaan - siipien räpyttely ja lentämään opettelu?

Tavoite on ainakin asetettu ja siipien räpyttely näyttää jo lupaavalta:

Vuosi 2015 - nämä 5 teemaa tuon tuliaisena

Aloitin aikanaan kirjoittamaan tätä blogia tarkoituksena tutkia tapaani tehdä erityisluokanopen työtä. Pidän työstäni, mutta voisinko oppia tai tehdä asioita jotenkin toisin, paremmin, mietin jatkuvasti.

Vuoden 2014 aikana kirjoitin kaikkiaan 55 blogitekstiä: pieniä havaintoja, kohtaamisista arjessa; tilanteista jotka ovat yllättäneet minut.

Ja myönnän, aina ei ole ollut helppoa huomata ja hyväksyä kasvun paikka ja mahdollisuus itsessä, ja jotkin opinpaikoista on täytynytkin käydä ihan kahden kesken itseni ja peilin kanssa.

Kirjoittaessani näitä tekstejä, ja nyt jo muitakin tekstejä, minulle on käynyt niin kuin monelle muullekin – kirjottaminen on vienyt mennessään. Enpä ikinä olisi uskonut, vaikka monesti sen kyllä kuullut ja lukenut, että kirjoittaessaan ”päätänsä tyhjäksi”, jos niin voi edes sanoa, niin tarve kirjoittaa vaan lisääntyy.

Vähän niin kuin rakkaus – mitä enemmän sitä tuhlaa, sitä enemmän se lisääntyy. Mitä enemmän kirjoittaa, sitä enemmän on tarve sanoa, tai jotain sen sorttista.

Mitä menneessä vuodessa on ollut sellaista, joka on kantanut työn arjessa, ja ottaisin sen mukaan vuoteen 2015. Ainakin nämä viisi teemaa otan:


1. Kohtaaminen - siitä kaikki alkaa; aina on mahdollisuus

2. Hiljaisuus - tauko on myös musiikkia

3. Tietoisuus - mm. siitä, että oppijoiden ikä vaikuttaa valtavasti siihen, mitä tapahtuu tässä ja nyt (huh! ja välillä hih!)

4. Arjen rutiinit - luovat turvaa; tekevät juhlan

5. Kirjoittaminen - hengittäminen; jatkuu osaltani ainakin kolmessa eri muodossa


On ollut ihan älyttömän nasta tunne, että juttujani on luettu! Kiitos, sinulle lukija!


Jatkan tänne kirjoittelua, jos vielä havaitsen kirjoittamiseksi taipuvaa työssäni erkkaopena.
Eli, mikäli ennustukseni pitävät kutinsa, niin pian taas tavataan blogitekstien merkeissä!

Onnellista ja Hyvää Uutta Vuotta 2015!

Armas arki

- Voinks mä hakee pallon lainaan pikkuluokasta? kysyy oppija välkälle lähtiessä.

On siis sovittu (lue: lähinnä ope käskenyt ja ennen kaikkea hyvät tavat niin velvoittavat) että koulun tiloissa ei hillutta ihan miten sattuu ja että tavaroita lainataan luvan, pois lukien oma lupa, kanssa.

- Joo, saat. Hyvä kun kysyit, vastaa ope. Aina sama vastaus opelta, joka ajattelee että toisto se on tässäkin tapauksessa paras tie oppimiseen.

Ja aivan kuin varkain, huomaamatta, kysymys-vastaus vuorosanat ovat toistuneet ainakin kerran päivässä jo viikkojen ajan muodostuen tavaksi. Rutiiniksi.

Oppija tai oppijat käyvät lainaamassa pikkuluokasta Iceheartsin pallon ja pelaavat välkän fudista aina viimeiseen minuuttiin saakka. Peli rakentuu ilmeisen toimivien kuvioiden varaan, kun tunnille saapuu pääsääntöisesti punaposkisia poikia hiki pipossa ja jälkipelikin käydään yleensä pihalla, ehkä vielä naulakoilla, mutta harvoin enää tunnilla. Kivat leikit ja pelit välkällä luovat hyvät puitteet opiskelulle, ope kiittää.

Koulu on ihmeellinen, oikeastaan aika ihana keksintö. Koulu kokoaa lapsia ja aikuisia yhteen saman katon alle. Koulu on paikka joka luo rutiineja, pysyvyyttä arkeen. Rutiinit pitävät yllä toimintakykyä ja tulevat näkyviksi, kun arki poikkeaa totutusta.

Tällä viikolla arki koulussamme on poikennut rajulla tavalla.

Oman luokan oppijat tarvitsevat tavallisia rutiineja. Näin on aina ja myös juhlakauden lähestyessä, mutta erityisesti tällä viikolla, rutiinien merkitys on korostunut. Koulupäivän aikana oppija lepää tutuissa toimissa. Ja kun koulupäivä päättyy, on tärkeä kuulla, että huomenna nähdään.

Meille koulun aikuisille on luotu puitteet koulun toimivilla käytänteillä kohdata tavallinen arki oppijoiden kanssa. On ilo tehdä työtä työyhteisössä, joka kannattelee myös silloin, kun arki poikkeaa totutusta. Siis todella ilo, vaikka ei aina naamasta näy ;)

Tyttöä muistaen

Vuosi sitten joulukuussa koulumme itsenäisyyspäivän juhlapäivänä kirjoitin tytön kohtaamisesta bussissa. Tänään sain kuulla, että tyttö kuoli eilen. Näin kirjoitin silloin vuosi sitten:


"Siinä hän istui minua vastapäätä, ihastuttava pieni koululainen reppunsa kanssa, pipo päässä. Hetkeä aiemmin tyttö oli astunut bussiin, äiti saattamassa ja pyytämässä kuskia kertomaan tytölle, kun kyyti on oikean koulun kohdalla. Sanoin, että meillä on sama määränpää. Voin kertoa tytölle oikean pysäkin.

Esittäydyimme etunimillä ja vaihdoimme muutaman sanan matkan aikana. Oli tytön ensimmäinen bussimatka kouluun. Emme olleet tavanneet toisiamme aiemmin. Kävi ilmi, että olemme olleet kuitenkin samassa koulussa jo pari kuukautta. En tunne häntä vieläkään. Kohtaamisemme oli lyhyt ja silti siitä jäi äärimmäisen hyvä ja iloinen olo.

Tietämättä tytön murheista tai iloista yhtään mitään, tuntematta ihmistä ollenkaan, minulle tuli kuitenkin sellainen tunne, että hän on elämässään tyytyväinen. Onnellinenkin ehkä. Tytöstä välittyi ilo, luottavaisuus ja miten sen sanoisi, tavallisuus? Hyvällä tavalla tavallisuus.

Bussi oli pian perillä. Toivotimme mukavat koulupäivät ja lähdimme omille tahoillemme kouluun.

* * *

Siinä hän taas oli. Tyttö, jonka tapasin aamulla bussissa. Minä istuin oppijoitteni kanssa koulun salissa osana itsenäisyysjuhlayleisöä. Moni oli päivän aikana pukeutunut parhaimpiinsa. Tyttö oli vaihtanut päällensä juhlamekon. Nyt hän seisoi kuoronsa eturivissä laulamassa meille, yleisölle. Sama ilo, läsnäolo olivat taas läsnä."


Jokainen ihminen jättää jäljen elämään.

kuvan nimi: "Rakastan", tekijä: satutaiteilija Petronella Grahn

Koska mul on tää adhd

Kaverukset juttelevat koulun käytävällä. En tunne näitä alakouluikäisiä tyyppejä entuudestaan, mutta kiinnitän huomioni heidän jutusteluunsa. Keskustelun aihe on nimittäin niin ajankohtainen, että se pyörii aika monen meistä opettajan mielessä, myös minun.

Se on tietenkin arviointi. Kaverukset juttelevat ennen joululomaa annettavista väliarvioinneista. Siis näistä, joissa arvioidaan opittuja asioita sanallisen väittämän perässä kirjaimin: A on ylin tai paras ja E sitten siellä arviointiasteikon toisessa päässä. Jotkut opet lisäävät omia lauseita arviointeihin.

Keskustelussa kaveri toteaa toiselle: ”En voi koskaan saada A:ta mistään.” Toinen ihmettelee moista, että mitenkä niin et voi. ”No, koska mul on tää adhd. Ja ilman lääkkeitä mä en pysy paikalla” vastaa kaveri.

Miten niin et voi saada?! mietin, tietäen myös varsin hyvin kysyväni asiaa itseltäni. Lapsen sanat ovat kaikuneet mielessäni monta päivää.

Sillä enhän vain arvioinneissa arvioi lasta ja hänen ominaisuuksia tai persoonaa? Osaanko arvioida sitä mitä pitää? Ikuisia kysymyksiä risteilee päässäni, vaikka lukuisia arviointeja on jo tullut tehtyä vuosien varrella tässä työssä.

Koulussa opitaan asioita, tietoja ja taitoja, joiden etenemistä tulee arvioida. On paljon helpostikin mitattavia asioita: osaa kertotaulut tai ei osaa. Olipas karkea esimerkki. No, joka tapauksessa.

Mutta yhtä totta on myös se, että koulussa opitaan asioita, joiden mittaaminen ja edistymisen näkyväksi tekeminen tehdään päivittäisissä kohtaamisissa. Miten ollaan ihmisiksi? Mikä on sopivaa käytöstä? Mitä kuuluu? Kuinka voit? Ne opitaan, kun kohdataan ihminen ihmisenä. Tähän arviointiin tarvitaan läsnäoloa ja ihmisiä.

Movemberit silmien alla

Opehuoneen naistenhuoneessa
joulukuun ekana
peilikuva edessäni kertoo:
marraskuu on takana.
Alla silmien on
mustaa hohtavaa,
se muistona on movemberin.

Marraskuu on murhaa –
tappaa kaiken
turhan,
joskus kauniinkin.

Aja pois movemberit alta silmien,
koska alla kovan maan
uinuu uusi, huudetaan.

Mut' on se siellä turvassa,
alla movemberin,
ja joskus itää
kesken pimeimmän.

Siis, älä leikkaa
vielä - mustaa tarvitaan!
Eihän muuten näy
valo
heikoin.

Olipa kerran pitkäpiuhainen ope

Olipa kerran kauan, kauan sitten lähihistoriassa, kun ope ja luokan oppijat olivat lopettelemassa matikan tuokiota ja tekemässä lähtöä pian ruokailemaan.

Tarinan ope on hieman sellainen pitkäpiuhainen tyyppi – tajuaa kyllä asioita, mutta joskus tämän lamppu syttyy vasta ajan kanssa.

Oppijat ovat opeensa jo tottuneet ja ovat kovin ymmärtäväisiä opensa suhteen. Mutta oppijat sitä vastoin ovat jatkuvasti hereillä ja lähettävät tiuhaan lähetystä ympäristölleen kysymysten, kommenttien, tunteiden ja toiminnan muodossa! Aivan niin kuin pienen ihmisen kuuluukin tehdä. Lasten avoimuudesta ope on kovin kiitollinen.

Ope istuu oppijan matikankirja kädessä työtuolissaan oven tuntumassa. Tuoli on sellainen, jossa on pyörät alla ja mukava selkänoja. Kirjaan ope kirjoittaa vastauksia kuuliksella.

Jos tulisit luokkaan juuri nyt, ihmettelisit, mitä ihmettä ope tekee. Mutta niin tekee opekin. Mitä hittoa minä oikein teen! Luokassa ei näy olevan enää ketään muita open lisäksi, muut ovat lähteneet jo hetki sitten ruokailemaan icehearts-kasvattajan kanssa. Ope menee hetken päästä perässä syömään.
Kunhan olen saanut ensin hommat hoidettua, miettii ope. Minulla on nyt kirjurin tehtävä hoidettavana. Täytyy olla ihan hiljaa, että kuulen vastaukset!

Luokan lattialla lojuvan BigBoy –säkkipatjan päällä on mukava välillä ihmisten pötkötellä, tehdä tehtäviä tai lueskella (ja hypätä sen päälle täysii!). Nyt ei patjalla ei ole ketään.

Mutta jos tarkkaan kuuntelee, patjan alta kuuluu vaimea ääni, joka kuuluu oppijalle, joka on kömpinyt patjan alle suojaan. Oppija luettelee open sanelemiin laskutehtäviin oikeita vastauksia salamannopeasti. Voi, miten ope iloitsee taitavasta oppijastaan, sanoo sen ääneen ja piirtää hymynaaman kirjan sivulle tyytyväisyytensä vakuudeksi.

Oliko tämä nyt sitten parasta pedagogiikkaa, miettii pitkäpiuhainen ope, tietäen että parempaan hän ei tainnut kyetä tällä kertaa. Kaikki vuosien opiskelut ja löydän itseni kirjurina, ja oppija patjan alle jemmattuna! huokaisee ope.

Tehtävät on nyt tehty, oppija kömpii esiin patjan alta ja käy pesemässä kädet. Ope ja oppija lähtevät yhdessä syömään ja liittyvät muun luokan joukkoon nauttimaan lihapullista ja perunamuusista.

Sen pituinen vähäksi aikaa se.

Vain Työtä – ai jai jai jai jaa…

Vain Elämää – ohjelmasarjan innoittamana, katsaus open viikkoon.

Mikä saa open kyyneliin ja ihon kananlihalle?


Jalat pöydällä


Tunti on jo lopuillaan. Läksyjen lukuhetki venyy huomaamatta suunniteltua pidemmäksi, kun tyypit – siis kaksi oppijaa – lukevat kirjan tekstiä vuorotellen.

Lukijat valuvat istuimillaan epämukavissa tuoleissaan ja pulpeteissaan, ihan samalla tavalla kun itse valun kotisohvallani hyvän kirjan kanssa uppoutuen tarinaan, jatkavat lukemista aina vaan, hitaasti mutta varmasti. Ja kaverit kuuntelevat antaen lukurauhan.

Kesken lukunautinnon en voi sanoa, että otas jalat pois pöydältä! vaikka jossain toisessa tilanteessa niin sanoisinkin.

Snif.


Apuope
On viikon ensimmäisen päivän ensimmäinen tunti. Ovesta kurkistaa hieman vanhempi oppija, joka oli viime viikolla luokassani ’lainassa’ yhden tunnin apuopena: ”Mä voin tulla taas joskus auttamaan teitä.”.

Tokaluokkalaiset kuuntelivat tarkasti vanhempaa kollegaansa, jolta lukeminen sujui jo useamman vuoden kokemuksella. ”Tervetuloa uudestaan!” huikkasi yksi luokkani oppijoista apuopelle, kun tunti oli päättynyt.

Snif.


Heinäpilli


En saanut heinäpillistä ääntä.
En edes muistanut, että heinästä voi tehdä pillin.
En muistanut sitä mitä olen lapsena tehnyt, ennen kuin lapsi minua siitä muistutti.

Snif.


Lihapullat livemusalla


Ruokana oli lihapullia vai olisiko ollut ohrapuuroa, en muista. No, joka tapauksessa, kumpikaan niistä ei vielä saanut minua kyyneliin, vaikka ruokakin on iloinen asia.

Mutta kun näin musaluokkalaisten saapuvan opensa kanssa ruokalaan, ope istuutui pianon ääreen ja lapset lauloivat.. niin kyllä ruuan kanssa yllärinä esitetty live-musa nostatti tipan linssiin.

”No, sitä mäkin meinasin sanoa, että oli kaunista musiikkia. ” sanoi oppija, kun kerroin syyn kyynelilleni.


Ja muutama muu tilanne, joista ehkä lisää myöhemmin. Snif!

Välkällä on väliä

Ainakin alakoulun oppijat löytävät vielä tiensä hyvin pihalle välituntisin.

Välkälle tuli entistäkin kiiruumpi, kun kaikkiin luokkiin jaettiin taannoin välkkävälinepussit. Meidän luokan pussukasta löytyy fudis, koris, twisti, hyppis ja frisbee.


SIK-SAK SOKKELO

Lisäksi koulun isommat oppijat järjestävät Välkkäri –toimintaa eli leikittävät kolmena päivänä viikossa pitkällä välkillä nuorempiaan.

Välkällä leikki syntyy myös ilman valmisteluita ja ohjausta. Vakkarileikkejä näyttäisivät olevan ainakin kirkkis, hippaleikit ja vaklaamiset sekä kiipeily, keinuminen ja tasapainoilu. Pihalla on rakennettu käpyeläimiä ja on leikitty kotoa tuoduilla muovihepoilla.


"PARCOURIA" - PENKILTÄ VAUHTIA JA FLENGATEN KATULAMPPUUN

Omassa luokassa uusin villitys on narutemput – nämä ikivanhat, eri puolilla maailmaa syntyneet temput naruilla. Sanooko teekuppi, Eiffel-torni tai kalaverkko sinulle mitään? Otapa pitkä narulenkki käteesi ja katso mitä lihasmuistisi kertoo. Voit yllättyä.

KALANVERKKO - KUN SEN OSAA!

Lisää narutemppuja www.alysion.org/figures/introkids.htm

Jos lapsi kertoo pitävänsä koulupäivissä eniten välitunneista, vastaus ei kerro koulua vieroksuvasta, vaan liikkumiseen, toimintaan ja leikkiin orientoituneesta tyypistä.