Vopettaja-lehti

Opettaja-lehden välissä (24.4.15) ilmestyi uusi Vopettaja-lehti:

- Näyttääpäs, Vopettaja, tyylikkäältä - ja sisältökin on kiinnostava!


Tämä Vantaan Opettajien Ammattiyhdistyksen uusi lehti on luettavissa sähköisesti www.voay.fi .

Vopettaja-lehdestä kyselivät, josko minulta löytyisi jotakin lehteen julkaistavaa. Olin todella otettu tästä kysymyksestä! Lähetin heille Onnenkynä-tekstin "ruono"-version, kynät kun pyörivät juuri silloin päässäni ja osa päätyi tekstinä tänne blogiini.

Tyylikkäältä näyttää tekstinikin lehden sivulla - kiitokset Vopettajan toimitukseen!

Onnenkynä

Aistit auki

- Sä oot paniikissa, sanoo oppija puolihuolimattomasti pöydän äärestä työskentelynsä lomasta.

- Ai, mä vai? kysyn hämmästyneenä. Olemme kysyjän kanssa kahdestaan luokassa aamutuimaan, muut lapset eivät ole vielä saapuneet. – Paniikissa? Mitenkä niin?

Oppija nojailee käteensä, luulin hänen olevan vielä nukuksissa, että hän vasta heräilee. Tulkitsin, että lapsen hiljaisuus ja verkkaisuus olisivat olleet väsymystä ja että hänen ajatuksensa olisivat vielä kotonaan aamupalapöydässä.

- Mä vaan tunnen sen, että sä oot paniikissa, oppija sanoo rauhallisesti tarkentaen.

Tulin avaimillani luokkaan, mutta mihin ne sitten laitoin – ei muistijälkeä eikä liioin näköhavaintoakaan! Kurkistan pöydän alle, nostelen paperipinoja, availen ja suljen kaappeja, säntäilen sinne ja tänne.

- Mä aistin sen, kun sä kuljet ja oot tällee, ja hän imitoi kehollaan paikallaan istuen levottomia ja äkkinäisiä liikkeitäni etsiessäni avaimia.

Kuuntelen hämmästyneenä ja ihaillen lapsen tarkkaa havainnointikykyä. Käymme hyvän keskustelun.

- Sä oot vähän omituinen välillä, hassu, oppija jatkaa verkkaista tykitystään ja lempeäsanaista arviointia opettajastaan, jolla saattaa olla jokunen tavara hukassa aika ajoin.

Niin ne lapset kulkevat: aistit auki ja aikuisia herätellen tietoisuuteen.

Kiitollinen fiilis!

"Lohikäärme Sisu", tekijä: satutaiteilija Petronella Grahn (Kuva on osa isompaa kuvaa. Olen julkaissut kuvan taiteilijan luvalla.)

Omenapuu kertoo

Nimeni on Puu – Omena Puu. Olen iältäni 70 vuotta ja risut päälle.

Minut istutettiin muutaman sukulaispuun kanssa pian sotien jälkeen tänne kaakon kulmalle. Takana näkyvä talo on minua muutaman vuoden vanhempi ja on asuttavassa kunnossa. Pihan aitta ja navetta ovat vielä pystyssä, mutta saunarakennus on purettu jo ajat sitten, ja navettakin sortuu hetkenä minä hyvänsä.

Ei uskoisi, että tuo puu tietää tuottaa juuri omenoita: vieläpä täydellisen punaisia omenoita. Eikä uskoisi, että siinä vielä henki pihisee.

Talven jäljiltä näytän hieman ehkä rupsahtaneelta, jopa pystyyn kuolleelta. Runkoni on karhea ja ryppyinen.

Mutta odottakaas kun kevät tästä hieman etenee ja näette minut kukassani, niin kukaan ei muista tätä harmaata ulkoasuani. Huumaan tuoksullani ja pyörrytän kauneudellani. Ja satokauden koittaessa kaikki saavat ihastella ja maistella runsasta, herkullista satoani, joka on vuodesta toiseen ollut yltäkylläinen. Omenani ovat täydellisiä.

Kunnes taas saapuu kevät ja edellisen vuoden satokausi on talven jäljiltä kaukaisena muistona kellarin hyllyllä. Hillopurkilla on kangashattu ja kyljessä nimitarra: Mummon Omppuhillo. Viimeistä purkkia viedään.

Jokakeväinen hirveä hässäkkä on parhaillaan meneillään oksistossa. Sikin sokin oksat kieppuvat eri suuntiin, ylös ja eteenpäin pyrkien. Kukin oksa raivaa tilaa valossa voidakseen tuottaa oksiston kanssa yhdessä kelvollisen sadon sitten kun sen aika on.

Lähtisin lentoon ihan justiinsa, jos olisin puu pelkästään oksistoni perusteella. Eikä meistä omenapuista olisi lentohommiin. Niin kuin risupensas autiomaassa kieppuisin tuulen mukana minne sattuu, ellei minulla olisi runkoa ja juuria.

En kuitenkaan pelkää lentoon lähtöä, koska tiedän, että juureni pitävät minut paikallaan.

Antaa oksien tehdä mitä oksien pitää. Kyllä ne siitä rauhoittuvat, viimeistään silloin, kun omenat ovat oksilla. Nuo, nyt vielä levottomat oksat, taipuvat kesän lopulla sato sylissään maata kohti laskien hedelmänsä varovasti maahan. Elleivät sitten visko omeniaan mahdollisimman kauaksi. Omenien töminä nurmikolla kertoo omaa tarinaa.

Tapaat sukuani mehuna, hillona, kuivattuina siivuina, piirakan päällä ja tietenkin suoraan puusta poimittuna matkalla suuhun maistamaan täydellisen happaman makeaa makua. Mutta valitettavasti omenia näkee myös kassikaupalla peltoon haudattuna ja tunkiolle vietynä. Satomme koetaan jopa riesana.

Niin ovat riesa ja riemu samassa paketeissa, omenapuussa. - Siinä kait syy ikuiseen suosioomme.

Onnenkynä

Kevään korvalla luokan kynävarasto on huvennut, edellisen vuoden tapaan. Jonkin verran talven aikana on esiintynyt vielä kynän tai terän katkomista sekä kynänpään pureskelua. Ja mystiset kynien katoamiset ovat herättäneet jälleen kerran epäilyn siitä, että jonkinlainen kynäsyöppö on ihan oikeasti olemassa luokassa (vertaa sukkasyöppö, joka tekee sukista parittoman, yleensä pesukoneen pesuohjelman jäljiltä).

Pyyhekumien tilanne on vieläkin huonompi kuin kynien. Kumit ovat häviämässä sukupuuttoon. Muutama yksilö on selvinnyt talvesta ja näitä kuminjämiä varjellaankin tarkoin. Pyyhekumittomassa luokassamme olemme voineet harjoitella kohteliaisuuksia kuten: ” Voisitko lainata kumia?”

Tänä talvena suurin syy kynien suureen hävikkiin taitaa kuitenkin olla se, että kynillä on tehty sitä mitä kynillä pitääkin tehdä: on kirjoitettu sanoja, lauseita, pieniä tarinoita sekä kirjaimia ja tavuja - kukin oppija oman oppimispolkunsa mukaisesti.

Kirjoittamalla on ilmaistu mielipiteitä ja annettu opettajalle palautetta vaikkapa läksyistä, tähän tapaan:

Kynän välityksellä on ilmaistu myös tunnetiloja. Paperiin on sotattu piirtämällä tummalla ja vahvalla jäljellä vihaa ilmaisevia kuvioita tai kirjoitettu loukkaavia sanoja. Samat kuviot ja teksti vaikkapa pulpetin kanteen tai kirjan sivuille piirrettynä ovat alleviivanneet entisestään kirjoittajan tunnetilaa. Mutta yhtä lailla sama kynä on kirjoittanut katuvia ja ystävällisiä sanoja. Kynällä on kirjoitettu rohkaisevia sanoja kaverille ja on piirretty ystävyyden merkkejä ja piirroksia.

Kynän avulla on käyty viestintää silloin, kun puhuminen tuntuu vaikealta tai tilanteeseen kuulumattomalta. Kynän painojälki, kirjoitetut sanat ja piirretyt kuviot ovat yhdessä välittäneet viestin vastaanottajalle paljon kynäilijän ajatuksista.

Onnenkynä on yksi niistä harvoista lyijäreistä, joka on selvinnyt talven yli. Nimensä se sai yhden oppijan samanlaisesta kynästä, joka hävisi. Uhkasi kirjoittajan lakko, ellei Onnenkynä löydy. Onneksi laatikostani löytyi vielä yksi kynä, aivan saman näköinen kuin hetkeksi hävinnyt Aito Onnenkynä.

Nyt tätä luokan Onnenkynää saa lainata kuka vaan. Onnenkynä auttaa kirjoittajaa huolellisuuteen ja tuottaa muuten vaan kirjoittajalle onnea. Oppija on viisas, kun on tällaisen kynän ominaisuuden huomannut! Itse olen ollut havaitsevinani, että aivan kuin Onnenkynä myös rauhoittaisi käyttäjäänsä..

Päivä punaisena

Säbäturnauksessa
tunnustettiin jälleen väriä, kun
pelikenttää maalasivat
vuoroin päävärit ja vihreä.

Maila, pilli, pallo,
ilo, huuto ja kannustus!

Niin taas saivat vauhtia:
sisukkaat sähkönsiniset,
vikkelät viidakonvihreät,
ketterät gepardinkeltaiset ja
pirteät paprikanpunaiset.

No, kuinkas siinä kävikään?

Pirtsakat paprikanpunaiset
pokkasivat kiertopokaalin ja
veivät pystin takaisin
sinne mistä toivatkin!

Hei! Hei! Hei!

Kohtaaminen

- Ope, olitko säkin täällä eilen?

Kysyy oppija minulta kesken läksynannon koulupäivän päätteeksi, katsoo minua silmiin ja minä häntä, kumpikin meistä aidosti miettien, että olinko minä.

Eletään hiihtoloman jälkeisen viikon tiistaita. Tiedän olleeni koulussa myös edellisenä päivänä, aivan kuten kysyjäkin oli. Silti mitään muistijälkeä kohtaamisestamme, joka olisi heti muistunut mieleen, ei ollut jäänyt kummallekaan meistä.

Apua, enkö ole nähnyt lasta koko päivänä? Onko lapsi jäänyt kohtaamatta?

Hetken mietittyämme päädyimme siihen, että kyllä minäkin olin maanantaina paikalla. Muistimme, että ruokailimme yhdessä ja juttelimme samalla lomasta.

Oppija totesi lopuksi, että kun menee välillä nämä päivät sekaisin, eikä aina tiedä mitkä asiat tapahtuvat minäkin päivänä. Älä välitä, niin menee minullakin, lohduttelin oppijaa.

Vaikka ei hän oikeastaan lohdutusta kaivannut – hän vaan totesi asian laidan, että toisinaan päivät sekoittuvat yhdeksi kokonaisuudeksi, eikä aina tiedä oliko eilen eilen, vaiko jo viikkoja sitten.

Jäin vielä miettimään oppijan kysymystä läsnäolostani, kohtaamisesta. Helpotuksen huokaus, kun mieleeni palautui tilanteita päivän varrelta, jossa oppija oli saanut jutella kahden kesken aikuiselle luokassa tai ruokalassa, ei minulle, mutta avustajalle, icehearts-kasvattajalle tai toiselle opelle.

Kohtaaminen arjessa, helppoa se ei aina ole koulussakaan. Onneksi sitä saakin toteuttaa koko työyhteisön voimin.

***
valokuva kuvasta: "Pöllö", tekijä satutaiteilija Petronella: www.Fairytalepetronella.com

Puolisen tuntia

Kaikki olivat ajoissa koulussa, myös se joka näytti juuri sängystä ylös nostetulta (open lisäksi) ja oli ensimmäisen tunnin aivan hiljaa, nyökkäili kyllä. Se tunti meni muutenkin unisesti, vaikka muutamien suusta kuului asianmukaista sadattelua siitä, että on unohtanut sen mitä mielestään osasi ennen joulua. Mutta sehän kuuluu asiaan: unohtelu.

Lohduttelin, että et sinä lopullisesti ole mitään tärkeää unohtanut – hetkellinen unohdus kertoo vain hyvästä… siitä, mikä se nyt olikaan… lomasta.

Porukan ajoissa oleminen herätti jo pienen epäilykseni, että jaahas, kauankohan tätä kevätlukukauden vieraskoreutta, jos niin voi sanoa, kestää.

Noin reilut puoli tuntia se kesti - onneksi ei enempää. Sitten olikin aika poksauttaa hyvin ravistettu shamppanjapullo auki – jotakuinkin niin kuvatakseni se sitten meni. Kaikki ladattu energia ja jälleennäkemisen riemu pääsi valloilleen käytävällä: kisailua, halailua, pomppimista, ja juoksupyrähdysten voimasta olisi voinut lähteä vaikka lentoon!

Onneksi pääsimme pian siitä musatunnille, jossa homma oli taas osaavan käsissä ja saimme koottua itsemme.

Päivään kuului iloa, kuplintaa, sähellystä, kisailua kuka pukee nopeiten, juoksupyrähdyksiä ja lentoharjoituksia. Kun ollaan lujaa ensin hyvällä tuulella, niin huonot tuulet tulevat ja häipyvät yhtä vauhdilla.

Yhden tunnin alussa, kun avasin suuni sanoakseni oppijoille jotakin, mietin, että jos auktoriteettini mitataan tässä ja nyt sillä, kuka kuuntelee kun minä puhun, niin sitä ei ole. Mittarissa ei värähtäisi mikään, mikä viittaisi auktoriteettiin, koska kukaan ei kuunnellut. Sillä kaikki puhuivat yhtä aikaa, eri asiasta, yksi pyöri muuten vaan. Kaikki olivat kuitenkin hyvällä tuulella ja minusta se oli tärkeämpää kuin omat jorinani.

Tänään nähtiin myös ihan ensimmäiset oikeat kevään merkit, kun Ne räpyttelivät siipiään ja opettelivat lentämäistä – ei kuulemma tarvitse enää heitä autolla kuljetella. Voi lentää ihan minne itse haluaa!

Ja eikös se kuulu myös ihan opetussuunnitelmaan - siipien räpyttely ja lentämään opettelu?

Tavoite on ainakin asetettu ja siipien räpyttely näyttää jo lupaavalta: