Vain Työtä – ai jai jai jai jaa…

Vain Elämää – ohjelmasarjan innoittamana, katsaus open viikkoon.

Mikä saa open kyyneliin ja ihon kananlihalle?


Jalat pöydällä


Tunti on jo lopuillaan. Läksyjen lukuhetki venyy huomaamatta suunniteltua pidemmäksi, kun tyypit – siis kaksi oppijaa – lukevat kirjan tekstiä vuorotellen.

Lukijat valuvat istuimillaan epämukavissa tuoleissaan ja pulpeteissaan, ihan samalla tavalla kun itse valun kotisohvallani hyvän kirjan kanssa uppoutuen tarinaan, jatkavat lukemista aina vaan, hitaasti mutta varmasti. Ja kaverit kuuntelevat antaen lukurauhan.

Kesken lukunautinnon en voi sanoa, että otas jalat pois pöydältä! vaikka jossain toisessa tilanteessa niin sanoisinkin.

Snif.


Apuope
On viikon ensimmäisen päivän ensimmäinen tunti. Ovesta kurkistaa hieman vanhempi oppija, joka oli viime viikolla luokassani ’lainassa’ yhden tunnin apuopena: ”Mä voin tulla taas joskus auttamaan teitä.”.

Tokaluokkalaiset kuuntelivat tarkasti vanhempaa kollegaansa, jolta lukeminen sujui jo useamman vuoden kokemuksella. ”Tervetuloa uudestaan!” huikkasi yksi luokkani oppijoista apuopelle, kun tunti oli päättynyt.

Snif.


Heinäpilli


En saanut heinäpillistä ääntä.
En edes muistanut, että heinästä voi tehdä pillin.
En muistanut sitä mitä olen lapsena tehnyt, ennen kuin lapsi minua siitä muistutti.

Snif.


Lihapullat livemusalla


Ruokana oli lihapullia vai olisiko ollut ohrapuuroa, en muista. No, joka tapauksessa, kumpikaan niistä ei vielä saanut minua kyyneliin, vaikka ruokakin on iloinen asia.

Mutta kun näin musaluokkalaisten saapuvan opensa kanssa ruokalaan, ope istuutui pianon ääreen ja lapset lauloivat.. niin kyllä ruuan kanssa yllärinä esitetty live-musa nostatti tipan linssiin.

”No, sitä mäkin meinasin sanoa, että oli kaunista musiikkia. ” sanoi oppija, kun kerroin syyn kyynelilleni.


Ja muutama muu tilanne, joista ehkä lisää myöhemmin. Snif!

Välkällä on väliä

Ainakin alakoulun oppijat löytävät vielä tiensä hyvin pihalle välituntisin.

Välkälle tuli entistäkin kiiruumpi, kun kaikkiin luokkiin jaettiin taannoin välkkävälinepussit. Meidän luokan pussukasta löytyy fudis, koris, twisti, hyppis ja frisbee.


SIK-SAK SOKKELO

Lisäksi koulun isommat oppijat järjestävät Välkkäri –toimintaa eli leikittävät kolmena päivänä viikossa pitkällä välkillä nuorempiaan.

Välkällä leikki syntyy myös ilman valmisteluita ja ohjausta. Vakkarileikkejä näyttäisivät olevan ainakin kirkkis, hippaleikit ja vaklaamiset sekä kiipeily, keinuminen ja tasapainoilu. Pihalla on rakennettu käpyeläimiä ja on leikitty kotoa tuoduilla muovihepoilla.


"PARCOURIA" - PENKILTÄ VAUHTIA JA FLENGATEN KATULAMPPUUN

Omassa luokassa uusin villitys on narutemput – nämä ikivanhat, eri puolilla maailmaa syntyneet temput naruilla. Sanooko teekuppi, Eiffel-torni tai kalaverkko sinulle mitään? Otapa pitkä narulenkki käteesi ja katso mitä lihasmuistisi kertoo. Voit yllättyä.

KALANVERKKO - KUN SEN OSAA!

Lisää narutemppuja www.alysion.org/figures/introkids.htm

Jos lapsi kertoo pitävänsä koulupäivissä eniten välitunneista, vastaus ei kerro koulua vieroksuvasta, vaan liikkumiseen, toimintaan ja leikkiin orientoituneesta tyypistä.

Kun opettaja mustekalaksi muuttui

- Sun pitäisi olla mustekala, tuumasi oppija odottaessaan vuoroaan saadakseen apua opelta ryijysolmun aloitukseen.

Ja koska open kädet olivat varatut juuri sillä hetkellä, sai oppija avun kaverilta, joka odotti vuoroaan saadakseen apua opelta ryijysolmun sotkun selvittämiseen.

Käsityötunnit - ah - nuo monikerrokselliset oppimistilanteet! Ryijysolmuja solmiessa tapahtuu vaikka mitä.

Mahdumme menninkäisten kanssa ison pöydän ääreen työskentelemään. Istumme (lue: oleilemme) puhe-etäisyydellä toisistamme - etäällä ja lähellä samaan aikaan. Ryijysolmun vääntämisen lomassa vaihtuu kuulumiset, menee lanka solmuun ja jollakin välillä myös hermo.

Ope auttaa solmut auki. Jos ope ei ehdi, niin kaveri auttaa, jos vaan viitsii, osaa ja haluaa. Joskus avun saa pyytämättä kaverilta, mikä joko helpottaa tai hermostuttaa avun saajaa, tilanteesta riippuen.

Yksi menninkäinen on keksinyt magneetin voiman. Kun neula tipahtaa lattialle, katoaa oppija maan tasoon etsimään kadonnutta neulaa taulumagneetin avulla. Siinä samalla oppija tutkii kaikki luokasta löytyvät pinnat, joihin magneetti tarttuu. Pöydän ja tuolien jalat, ovien kahvat ja terottimet – kaikki tulee testattua.

Toisinaan lattialla konttaava tutkija-menninkäinen kerää niin aktiivisesti tietoa ympäristöstään ja tarvitsee avukseen toisen menninkäisen, ettei ryijysolmuja valmistu oikeastaan mihinkään tahtiin, kun neula kilahtaa vähän väliä lattialle ja oppija magneetteineen ja apurinsa kanssa perässä.

Odotellessa voi myös lukea lukuläksyn ääneen tai vain toljottaa neula kädessä tyhjyyteen ja kuunnella hämmästyneenä keksijä-menninkäisten ideoita siitä, että opettajan pitäisi olla mustekala:

- Mustekalalla olisi yksi lonkero jokaista lasta varten. Lonkeron päässä olisi kaksi silmää, kaksi korvaa ja kaksi kättä. Sitten ope ehtisi auttaa jokaista, ideoivat menninkäiset opettajan muuttumista mustekalaksi ja saavat kannatusta kuulijoilta.

Arki on alkanut. Sen näkee, kuulee ja tuntee koulussa. Arki on hyvä asia siinä missä se tarkoittaa rullaavia rutiineja. Arjen alkaminen tarkoittaa entistä enemmän läsnäolon vaatimuksia siellä missä kasvavat ihmiset aikaansa viettävät.

Kovin inhimillisiä piirteitä toivotaan opettajalta mustekalana. Peilistäni tuijottaa yksi, ja vain yksi, mustekalan lonkeroksi tunnistettava tyyppi. Onkin onni, että inhimillisiä mustekalan lonkeroita on koko koulu täynnä, jos niin halutaan. Viimeksi tällä viikolla olen elänyt todeksi sen, että oppijan lähiaikuinen koulussa on lähin koulussa työskentelevä aikuinen.

Vaikka perusopetus onkin ryhmässä annettavaa opetusta, niin ainakin menninkäiset eli nämä pienet oppijat odottavat aikuisen ihmisen silmäparia, kuulevia korvia ja auttavia käsipareja, jotka näkisivät, kuulisivat ja auttaisivat juuri häntä. Tämä on suunnitelma, jonka lasten läsnäolo kertoo kaikille meille, jotka olemme lasten kanssa. Nuorilla tämä sama tarve ilmenee toisella tavalla. Uutiset opettajien lomautuksista pistää mietteliääksi.

Millainen onkaan mustekala, jolla menninkäisten logiikan mukaan pitäisi olla peräti 78 lonkeroa silmäpareineen, korvineen ja käsineen? – Satuolento. Tai sitten se on Vaan Ihan Tavallinen Opettaja.

Persoona liossa

Minulla on erityinen taito: osaan puhua Neposen äänellä.

En edes muistanut omaavani tätä (hieman noloa) taitoa. Siitä on jo monta vuotta aikaa, kun olen edellisen kerran äännellyt Neposena, mistä erityisesti oma jälkikasvu on tyytyväinen, ettei Neposta ole kuulunut pitkään aikaan. Mutta tarvittaessa voisin varmasti hakeutua äänistuntiksi Neppajymykerhoon, jos Neponen joskus sairastuu. Ainakin omasta mielestäni olemme ääniltämme samanlaisia Neposen kanssa.

Neponen on käsinukkehahmo Pikku Kakkosessa. Voisin olla siis käsinuken sijainen..

No, tänään kuitenkin lainasin hetkeksi Neposen ääntä. Tilanne tuli itsellenikin hieman yllättäen, pyytämättä, kun käsinuken ääni tulla tupsahti ilmoille kesken tunnin. Olin luokassa hetken kahdestaan yhden oppijan kanssa, joka örisi möreällä kurkkuäänellä ja oli (ehkä) suojassa äänensä takana. Hän etsiskeli hahmollensa nimeä, ja jostakin se Neponen siihen sitten tupsahti.

Vastasin oppijalle Neposena. Pokka ei enää pitäny oppijalla ja hän facepalmasi (ei, ei oo totta!) ja kun lopetin nepostelun, hän pyysi lisää. Jää oli väliltämme rikottu, jos sitä ylipäätään oli edes ollut ja pääsimme siitä mukavien aasinsiltojen ja köysiratojen kautta uskonnon aiheeseen, rukoukseen.

Opettajan työssä lasten kanssa on päivittäin tilanteissa, joissa joutuu tekemään tilannearviota ja kyettävä reagoimaan tilanteen vaatimalla tavalla. Ihmissuhdetyötä, sitähän se.

Mutta että Neponen. Eikö mitään hienompaa, tutkimuksissa hyväksi havaittua pedagogista toimintamallia olisi voinut selkäytimestäni tulla, vaan jonkun hiivatin käsinuken ääni. Selkäytimessä sekoittuu kivasti kaikki eletty elämä erottelematta sen enempää työtä tai vapaa-aikaa ja vaatii ammattitaitoa ja tilannetajua luotsata jokainen tilanne hyvin.

Tapaus Neponen on harmiton ja hauskakin (minulle sai nauraa luvan kanssa). Mutta silti jäin sitä miettimään. Neponen muistutti minua erittäin lempeällä tavalla siitä, että tässä työssä persoona on liossa.

Pitää varoa liottamasta liikoja.

"Vuoden paras koulupäivä!"

”Vuoden paras koulupäivä!” kuvasi oppija tunnelmiaan Mikkola –päivässä lauantaina.

Sukkulaviestejä, yläkoululaisten ohjaamia liikunta- ja askartelupisteitä, kasvomaalausta, poniajelua ja pomppulinnaa. Iceheartsin jengi liikuttamassa, sammutusharjoituksia vpk:n pisteellä ja nutan avoimet ovet. Vanhempainyhdistyksen ja luokkatoimikuntien buffetteja ja kirppiksiä. Vanhempia mukana lasten ja nuorten kanssa.

Koko kylä taisi olla koulussa lauantaina – ilmankos ihmisvilinässä oli turvallinen olo ja rento tunnelma.




Liikkatunnilla juoksuharjoituksissa yksi oppija ehti bongailla myös pilviä. Sydänpilven alla harjoiteltiin tiistaina..




Pilviäkin bongailemaan ehtinyt oppija pinkoi sukkulaviestissä täysin juoksuun keskittyen - ja lujaa! Kannustusjoukko hurrasi rytmikkäästi koko joukkueen voittoon.





Koulupäivä kun on, niin tarjolla oli myös ruokaa oppijoille.


Pop-up
Päivän aikana oli havaittavissa siellä täällä keskustelupisteitä, kun vaikkapa buffetin liepeillä tai pomppulinnaan oppijan odotellessa omaa vuoroa, oli helppo kohdata toinen ihminen.

Oppijoiden oma juoksurata syntyi paikkaan, joka suorastaan kutsui juoksemaan ympyrää. Siinä samalla me aikuiset saatoimme jutella.

Päivän päätteeksi omassa luokassa syntyi kuvispiste lasten ja aikuisten kanssa. Piirtämisen lomassa oli myös mukava jutella.

Niin, mutta miksi Mikkola-päivä on paras koulupäivä. Siihen vastauksen saan oppijalta:
- No kun tänään saa kulkea ympäriinsä eri paikoissa eikä sisällä tarvitse ottaa kenkiä pois. Onko tää päivä taas vuoden päästä?

Mikkola –päivä on hieno tapahtuma ja perinne.

Vanhempainiltaa!

- Mitä sun mukissa lukee? Mistä oot saanu sen? kysyy oppija luokassa nähdessään pöydälle jääneen mukini.

Kerron saaneeni mukin pari vuotta sitten yhdeltä oppijalta, ja luen mukissa olevan tekstin oppijoille ääneen:

Elämässä on unelmia, ja opettajat auttavat tekemään niistä totta!

- Ei varmasti pidä paikkaansa! kuuluu spontaani vastaus kysyjältä. - Ei opettajat niistä unelmista totta tee. Vai mitä? ja kääntää katseensa vierustoverin puoleen saadakseen varmistuksen tiedolleen. Vierustoveri ei ihan vielä tiedä, mistä puhutaan, mutta kuuntelee tarkkaan kun kysyjä jatkaa:

- Kyllä se on vanhemmat, jotka ne lelut ostaa - ei opettaja. Eiks nii?
Nyt vierustoverikin on kärryillä ja on ehdottoman samaa mieltä ikätoverinsa kanssa.

Ja minä myös, olen niin samaa mieltä oppijoiden kanssa.


TÄLLÄ VIIKOLLA koulussamme pidettiin kaikkien alkuopetusluokkien vanhempainillat. Omassa luokassa oppijat askartelivat vanhempainiltaa varten kortin, tervehdyksen kera, yllätyksenä omille vanhemmilleen. Kortti jemmattiin omaan pulpettiin, joka oli ensin siivottu. Oppijoita jännitti etukäteen, löytävätkö äidit ja isät varmasti kortin pulpetin kätköistä.

Vanhempainillassa jokainen kortti löytyi. Illan aikana vanhemmat tekivät lapsillensa yllärinä kortin, joka vastaavasti piilotettiin pulpettiin. (Ja käytiin siinä vanhempainillassa joitakin asioitakin läpi, mutta ne ovat tässä jutussa sivuseikka.) Voi sitä riemua, kun seuraavana aamuna kerroin lapsille, että pulpetissa odottaa yllätys! Lapset penkoivat pulpettiaan: jokainen lapsi sai omalta vanhemmalta (tai vanhemmilta) postia! Korttia tutkailtiin moneen otteeseen päivän aikana.

EN ARVANNUT etukäteen, miten tärkeä juttu tämä postin vaihto oli lapsille. Aivan kuin vanhempien ja opettajan välinen yhteistyö olisi konkretisoitunut oppijoille. Silmät loistaen oppijat kuuntelivat illan kulkua siitä, kun vanhemmat olivat etsineet yllätystään (ja samalla ihastelevat siistiä pulpettia!) ja kuinka he olivat askarrelleet kortteja. Tällainen kokemus helpottaa yhteistyötä entisestään, kun oppija tajuaa aikuisten olevan samassa veneessä: kaikki toimivat lapsen parhaaksi.

ALKUOPETUSIKÄINEN LAPSI haluaa nähdä ja kuulla, että vanhemmat ovat hänestä ylpeitä. Oppija haluaa näyttää vanhemmille, että osaa asioita ja samalla haluaa kuitenkin kaiken tuen. Oppija haluaa toimia oikein. Oppija on lapsi, joka haluaa tulla hyväksytyksi. Lapsi ilmaisee kyllä toiveensa ja tarpeensa, mutta usein ilmaisussa on jonkinlainen salaus päällä. Lapsen joskus hapuilevan ilmaisun salakoodin purkamiseen tarvitaan vanhempien lisäksi kaikkia meitä aikuisia.

Vaikka vanhemman paikka on silti ihan spesiaali (eikä mikään uutinen) - auttaahan se niissä unelmien toteuttamisessa.. :)

Vanhempainillan jälkeen sateenkaari taivaalla koulun lähellä kertoo, että Täällä On Aarteita..

NOU HÄTÄ!

Nou hätä! hokee tyyppi luokassa. Yksi oppija kysyi jo eilen hokijalta, miksi tämä toistaa jatkuvasti ”Nou hätä!” . Ja mitä se edes tarkoittaa?

Sama fingliksen puhuminen jatkui tänään. Oppija laski yhteen kaikki hokijan lausumat nou hädät ja sai tulokseksi yksitoista, kaikki vajaan tunnin aikana.

Puhutaan joko suomea tai englantia, ja mieluummin tietenkin suomea, koska ollaan suomenkielisessä koulussa, mutta ei sekoiteta kieliä. Eikä se auta, vaikka väliin sanoo englanniksi: ”Aa jyy redi?”, niin kuin tänään hokija yritti sanomisellaan pitää suomen ja englannin kielet erillään.

Kielenhuolto on alkanut luokassa oppijoiden tutkaillessa hokijan sanavarastoa. Ja koska hokija on allekirjoittanut itse, voin vain olla tyytyväinen, että kieliasuni on yhtä tarkan syynin alla kuin asuvalintanikin.

Nou hätä! -tunti
Eilen aloitimme ompelukäsityön. Ensimmäisenä tavoitteena jokaisella oli saada solmu langan päähän ja pujotettua lanka neulansilmän läpi. Monta onnistumista ja vain muutamia nou hätä –kommenttejani. Ompeluvaiheeseen päästyä, lanka irtosi välillä neulasta, lanka rispaantui pujotellessa sitä uudestaan neulansilmään ja ylimääräisiä solmuja ilmaantui lankaan, ja mitä kaikkea ompelussa tuleekaan vastaan, sai aikaan oppijoissa ymmärrettävää tuskastumista.

Apua olisi haluttu tietenkin heti. Tarkoitan ihan heti. Siihen kohtaan tulin sanoneeksi (ilmeisesti aika monta kertaa): Nou hätä! Autan sinua kohta. Joudut odottamaan vähän aikaa.

Siinä nou hätä –kommentin ja avun saamisen välissä ehdimme juttelemaan monta asiaa ja analysoiduksi tuli myös tapani aivastaa kovaa (aivastelin eilen jatkuvasti), jaoimme muutaman muiston Muumeista ja tietenkin siinä sitten kerroin, mitä nou hätä tarkoittaa.

Ei hätää, kaikki on ihan hyvin. Malta vähän. Apua tulee, eikä haittaa, jos joudut vähän odottamaan.

Ja mikä parasta, open apua odotellessa kaverin avun sai mukavasti liikkeelle.