Omenapuu kertoo

Nimeni on Puu – Omena Puu. Olen iältäni 70 vuotta ja risut päälle.

Minut istutettiin muutaman sukulaispuun kanssa pian sotien jälkeen tänne kaakon kulmalle. Takana näkyvä talo on minua muutaman vuoden vanhempi ja on asuttavassa kunnossa. Pihan aitta ja navetta ovat vielä pystyssä, mutta saunarakennus on purettu jo ajat sitten, ja navettakin sortuu hetkenä minä hyvänsä.

Ei uskoisi, että tuo puu tietää tuottaa juuri omenoita: vieläpä täydellisen punaisia omenoita. Eikä uskoisi, että siinä vielä henki pihisee.

Talven jäljiltä näytän hieman ehkä rupsahtaneelta, jopa pystyyn kuolleelta. Runkoni on karhea ja ryppyinen.

Mutta odottakaas kun kevät tästä hieman etenee ja näette minut kukassani, niin kukaan ei muista tätä harmaata ulkoasuani. Huumaan tuoksullani ja pyörrytän kauneudellani. Ja satokauden koittaessa kaikki saavat ihastella ja maistella runsasta, herkullista satoani, joka on vuodesta toiseen ollut yltäkylläinen. Omenani ovat täydellisiä.

Kunnes taas saapuu kevät ja edellisen vuoden satokausi on talven jäljiltä kaukaisena muistona kellarin hyllyllä. Hillopurkilla on kangashattu ja kyljessä nimitarra: Mummon Omppuhillo. Viimeistä purkkia viedään.

Jokakeväinen hirveä hässäkkä on parhaillaan meneillään oksistossa. Sikin sokin oksat kieppuvat eri suuntiin, ylös ja eteenpäin pyrkien. Kukin oksa raivaa tilaa valossa voidakseen tuottaa oksiston kanssa yhdessä kelvollisen sadon sitten kun sen aika on.

Lähtisin lentoon ihan justiinsa, jos olisin puu pelkästään oksistoni perusteella. Eikä meistä omenapuista olisi lentohommiin. Niin kuin risupensas autiomaassa kieppuisin tuulen mukana minne sattuu, ellei minulla olisi runkoa ja juuria.

En kuitenkaan pelkää lentoon lähtöä, koska tiedän, että juureni pitävät minut paikallaan.

Antaa oksien tehdä mitä oksien pitää. Kyllä ne siitä rauhoittuvat, viimeistään silloin, kun omenat ovat oksilla. Nuo, nyt vielä levottomat oksat, taipuvat kesän lopulla sato sylissään maata kohti laskien hedelmänsä varovasti maahan. Elleivät sitten visko omeniaan mahdollisimman kauaksi. Omenien töminä nurmikolla kertoo omaa tarinaa.

Tapaat sukuani mehuna, hillona, kuivattuina siivuina, piirakan päällä ja tietenkin suoraan puusta poimittuna matkalla suuhun maistamaan täydellisen happaman makeaa makua. Mutta valitettavasti omenia näkee myös kassikaupalla peltoon haudattuna ja tunkiolle vietynä. Satomme koetaan jopa riesana.

Niin ovat riesa ja riemu samassa paketeissa, omenapuussa. - Siinä kait syy ikuiseen suosioomme.

Onnenkynä

Kevään korvalla luokan kynävarasto on huvennut, edellisen vuoden tapaan. Jonkin verran talven aikana on esiintynyt vielä kynän tai terän katkomista sekä kynänpään pureskelua. Ja mystiset kynien katoamiset ovat herättäneet jälleen kerran epäilyn siitä, että jonkinlainen kynäsyöppö on ihan oikeasti olemassa luokassa (vertaa sukkasyöppö, joka tekee sukista parittoman, yleensä pesukoneen pesuohjelman jäljiltä).

Pyyhekumien tilanne on vieläkin huonompi kuin kynien. Kumit ovat häviämässä sukupuuttoon. Muutama yksilö on selvinnyt talvesta ja näitä kuminjämiä varjellaankin tarkoin. Pyyhekumittomassa luokassamme olemme voineet harjoitella kohteliaisuuksia kuten: ” Voisitko lainata kumia?”

Tänä talvena suurin syy kynien suureen hävikkiin taitaa kuitenkin olla se, että kynillä on tehty sitä mitä kynillä pitääkin tehdä: on kirjoitettu sanoja, lauseita, pieniä tarinoita sekä kirjaimia ja tavuja - kukin oppija oman oppimispolkunsa mukaisesti.

Kirjoittamalla on ilmaistu mielipiteitä ja annettu opettajalle palautetta vaikkapa läksyistä, tähän tapaan:

Kynän välityksellä on ilmaistu myös tunnetiloja. Paperiin on sotattu piirtämällä tummalla ja vahvalla jäljellä vihaa ilmaisevia kuvioita tai kirjoitettu loukkaavia sanoja. Samat kuviot ja teksti vaikkapa pulpetin kanteen tai kirjan sivuille piirrettynä ovat alleviivanneet entisestään kirjoittajan tunnetilaa. Mutta yhtä lailla sama kynä on kirjoittanut katuvia ja ystävällisiä sanoja. Kynällä on kirjoitettu rohkaisevia sanoja kaverille ja on piirretty ystävyyden merkkejä ja piirroksia.

Kynän avulla on käyty viestintää silloin, kun puhuminen tuntuu vaikealta tai tilanteeseen kuulumattomalta. Kynän painojälki, kirjoitetut sanat ja piirretyt kuviot ovat yhdessä välittäneet viestin vastaanottajalle paljon kynäilijän ajatuksista.

Onnenkynä on yksi niistä harvoista lyijäreistä, joka on selvinnyt talven yli. Nimensä se sai yhden oppijan samanlaisesta kynästä, joka hävisi. Uhkasi kirjoittajan lakko, ellei Onnenkynä löydy. Onneksi laatikostani löytyi vielä yksi kynä, aivan saman näköinen kuin hetkeksi hävinnyt Aito Onnenkynä.

Nyt tätä luokan Onnenkynää saa lainata kuka vaan. Onnenkynä auttaa kirjoittajaa huolellisuuteen ja tuottaa muuten vaan kirjoittajalle onnea. Oppija on viisas, kun on tällaisen kynän ominaisuuden huomannut! Itse olen ollut havaitsevinani, että aivan kuin Onnenkynä myös rauhoittaisi käyttäjäänsä..

Päivä punaisena

Säbäturnauksessa
tunnustettiin jälleen väriä, kun
pelikenttää maalasivat
vuoroin päävärit ja vihreä.

Maila, pilli, pallo,
ilo, huuto ja kannustus!

Niin taas saivat vauhtia:
sisukkaat sähkönsiniset,
vikkelät viidakonvihreät,
ketterät gepardinkeltaiset ja
pirteät paprikanpunaiset.

No, kuinkas siinä kävikään?

Pirtsakat paprikanpunaiset
pokkasivat kiertopokaalin ja
veivät pystin takaisin
sinne mistä toivatkin!

Hei! Hei! Hei!

Kohtaaminen

- Ope, olitko säkin täällä eilen?

Kysyy oppija minulta kesken läksynannon koulupäivän päätteeksi, katsoo minua silmiin ja minä häntä, kumpikin meistä aidosti miettien, että olinko minä.

Eletään hiihtoloman jälkeisen viikon tiistaita. Tiedän olleeni koulussa myös edellisenä päivänä, aivan kuten kysyjäkin oli. Silti mitään muistijälkeä kohtaamisestamme, joka olisi heti muistunut mieleen, ei ollut jäänyt kummallekaan meistä.

Apua, enkö ole nähnyt lasta koko päivänä? Onko lapsi jäänyt kohtaamatta?

Hetken mietittyämme päädyimme siihen, että kyllä minäkin olin maanantaina paikalla. Muistimme, että ruokailimme yhdessä ja juttelimme samalla lomasta.

Oppija totesi lopuksi, että kun menee välillä nämä päivät sekaisin, eikä aina tiedä mitkä asiat tapahtuvat minäkin päivänä. Älä välitä, niin menee minullakin, lohduttelin oppijaa.

Vaikka ei hän oikeastaan lohdutusta kaivannut – hän vaan totesi asian laidan, että toisinaan päivät sekoittuvat yhdeksi kokonaisuudeksi, eikä aina tiedä oliko eilen eilen, vaiko jo viikkoja sitten.

Jäin vielä miettimään oppijan kysymystä läsnäolostani, kohtaamisesta. Helpotuksen huokaus, kun mieleeni palautui tilanteita päivän varrelta, jossa oppija oli saanut jutella kahden kesken aikuiselle luokassa tai ruokalassa, ei minulle, mutta avustajalle, icehearts-kasvattajalle tai toiselle opelle.

Kohtaaminen arjessa, helppoa se ei aina ole koulussakaan. Onneksi sitä saakin toteuttaa koko työyhteisön voimin.

***
valokuva kuvasta: "Pöllö", tekijä satutaiteilija Petronella: www.Fairytalepetronella.com

Puolisen tuntia

Kaikki olivat ajoissa koulussa, myös se joka näytti juuri sängystä ylös nostetulta (open lisäksi) ja oli ensimmäisen tunnin aivan hiljaa, nyökkäili kyllä. Se tunti meni muutenkin unisesti, vaikka muutamien suusta kuului asianmukaista sadattelua siitä, että on unohtanut sen mitä mielestään osasi ennen joulua. Mutta sehän kuuluu asiaan: unohtelu.

Lohduttelin, että et sinä lopullisesti ole mitään tärkeää unohtanut – hetkellinen unohdus kertoo vain hyvästä… siitä, mikä se nyt olikaan… lomasta.

Porukan ajoissa oleminen herätti jo pienen epäilykseni, että jaahas, kauankohan tätä kevätlukukauden vieraskoreutta, jos niin voi sanoa, kestää.

Noin reilut puoli tuntia se kesti - onneksi ei enempää. Sitten olikin aika poksauttaa hyvin ravistettu shamppanjapullo auki – jotakuinkin niin kuvatakseni se sitten meni. Kaikki ladattu energia ja jälleennäkemisen riemu pääsi valloilleen käytävällä: kisailua, halailua, pomppimista, ja juoksupyrähdysten voimasta olisi voinut lähteä vaikka lentoon!

Onneksi pääsimme pian siitä musatunnille, jossa homma oli taas osaavan käsissä ja saimme koottua itsemme.

Päivään kuului iloa, kuplintaa, sähellystä, kisailua kuka pukee nopeiten, juoksupyrähdyksiä ja lentoharjoituksia. Kun ollaan lujaa ensin hyvällä tuulella, niin huonot tuulet tulevat ja häipyvät yhtä vauhdilla.

Yhden tunnin alussa, kun avasin suuni sanoakseni oppijoille jotakin, mietin, että jos auktoriteettini mitataan tässä ja nyt sillä, kuka kuuntelee kun minä puhun, niin sitä ei ole. Mittarissa ei värähtäisi mikään, mikä viittaisi auktoriteettiin, koska kukaan ei kuunnellut. Sillä kaikki puhuivat yhtä aikaa, eri asiasta, yksi pyöri muuten vaan. Kaikki olivat kuitenkin hyvällä tuulella ja minusta se oli tärkeämpää kuin omat jorinani.

Tänään nähtiin myös ihan ensimmäiset oikeat kevään merkit, kun Ne räpyttelivät siipiään ja opettelivat lentämäistä – ei kuulemma tarvitse enää heitä autolla kuljetella. Voi lentää ihan minne itse haluaa!

Ja eikös se kuulu myös ihan opetussuunnitelmaan - siipien räpyttely ja lentämään opettelu?

Tavoite on ainakin asetettu ja siipien räpyttely näyttää jo lupaavalta:

Vuosi 2015 - nämä 5 teemaa tuon tuliaisena

Aloitin aikanaan kirjoittamaan tätä blogia tarkoituksena tutkia tapaani tehdä erityisluokanopen työtä. Pidän työstäni, mutta voisinko oppia tai tehdä asioita jotenkin toisin, paremmin, mietin jatkuvasti.

Vuoden 2014 aikana kirjoitin kaikkiaan 55 blogitekstiä: pieniä havaintoja, kohtaamisista arjessa; tilanteista jotka ovat yllättäneet minut.

Ja myönnän, aina ei ole ollut helppoa huomata ja hyväksyä kasvun paikka ja mahdollisuus itsessä, ja jotkin opinpaikoista on täytynytkin käydä ihan kahden kesken itseni ja peilin kanssa.

Kirjoittaessani näitä tekstejä, ja nyt jo muitakin tekstejä, minulle on käynyt niin kuin monelle muullekin – kirjottaminen on vienyt mennessään. Enpä ikinä olisi uskonut, vaikka monesti sen kyllä kuullut ja lukenut, että kirjoittaessaan ”päätänsä tyhjäksi”, jos niin voi edes sanoa, niin tarve kirjoittaa vaan lisääntyy.

Vähän niin kuin rakkaus – mitä enemmän sitä tuhlaa, sitä enemmän se lisääntyy. Mitä enemmän kirjoittaa, sitä enemmän on tarve sanoa, tai jotain sen sorttista.

Mitä menneessä vuodessa on ollut sellaista, joka on kantanut työn arjessa, ja ottaisin sen mukaan vuoteen 2015. Ainakin nämä viisi teemaa otan:


1. Kohtaaminen - siitä kaikki alkaa; aina on mahdollisuus

2. Hiljaisuus - tauko on myös musiikkia

3. Tietoisuus - mm. siitä, että oppijoiden ikä vaikuttaa valtavasti siihen, mitä tapahtuu tässä ja nyt (huh! ja välillä hih!)

4. Arjen rutiinit - luovat turvaa; tekevät juhlan

5. Kirjoittaminen - hengittäminen; jatkuu osaltani ainakin kolmessa eri muodossa


On ollut ihan älyttömän nasta tunne, että juttujani on luettu! Kiitos, sinulle lukija!


Jatkan tänne kirjoittelua, jos vielä havaitsen kirjoittamiseksi taipuvaa työssäni erkkaopena.
Eli, mikäli ennustukseni pitävät kutinsa, niin pian taas tavataan blogitekstien merkeissä!

Onnellista ja Hyvää Uutta Vuotta 2015!

Armas arki

- Voinks mä hakee pallon lainaan pikkuluokasta? kysyy oppija välkälle lähtiessä.

On siis sovittu (lue: lähinnä ope käskenyt ja ennen kaikkea hyvät tavat niin velvoittavat) että koulun tiloissa ei hillutta ihan miten sattuu ja että tavaroita lainataan luvan, pois lukien oma lupa, kanssa.

- Joo, saat. Hyvä kun kysyit, vastaa ope. Aina sama vastaus opelta, joka ajattelee että toisto se on tässäkin tapauksessa paras tie oppimiseen.

Ja aivan kuin varkain, huomaamatta, kysymys-vastaus vuorosanat ovat toistuneet ainakin kerran päivässä jo viikkojen ajan muodostuen tavaksi. Rutiiniksi.

Oppija tai oppijat käyvät lainaamassa pikkuluokasta Iceheartsin pallon ja pelaavat välkän fudista aina viimeiseen minuuttiin saakka. Peli rakentuu ilmeisen toimivien kuvioiden varaan, kun tunnille saapuu pääsääntöisesti punaposkisia poikia hiki pipossa ja jälkipelikin käydään yleensä pihalla, ehkä vielä naulakoilla, mutta harvoin enää tunnilla. Kivat leikit ja pelit välkällä luovat hyvät puitteet opiskelulle, ope kiittää.

Koulu on ihmeellinen, oikeastaan aika ihana keksintö. Koulu kokoaa lapsia ja aikuisia yhteen saman katon alle. Koulu on paikka joka luo rutiineja, pysyvyyttä arkeen. Rutiinit pitävät yllä toimintakykyä ja tulevat näkyviksi, kun arki poikkeaa totutusta.

Tällä viikolla arki koulussamme on poikennut rajulla tavalla.

Oman luokan oppijat tarvitsevat tavallisia rutiineja. Näin on aina ja myös juhlakauden lähestyessä, mutta erityisesti tällä viikolla, rutiinien merkitys on korostunut. Koulupäivän aikana oppija lepää tutuissa toimissa. Ja kun koulupäivä päättyy, on tärkeä kuulla, että huomenna nähdään.

Meille koulun aikuisille on luotu puitteet koulun toimivilla käytänteillä kohdata tavallinen arki oppijoiden kanssa. On ilo tehdä työtä työyhteisössä, joka kannattelee myös silloin, kun arki poikkeaa totutusta. Siis todella ilo, vaikka ei aina naamasta näy ;)