- Ope, olitko säkin täällä eilen?
Kysyy oppija minulta kesken läksynannon koulupäivän päätteeksi, katsoo minua silmiin ja minä häntä, kumpikin meistä aidosti miettien, että olinko minä.
Eletään hiihtoloman jälkeisen viikon tiistaita. Tiedän olleeni koulussa myös edellisenä päivänä, aivan kuten kysyjäkin oli. Silti mitään muistijälkeä kohtaamisestamme, joka olisi heti muistunut mieleen, ei ollut jäänyt kummallekaan meistä.
Apua, enkö ole nähnyt lasta koko päivänä? Onko lapsi jäänyt kohtaamatta?
Hetken mietittyämme päädyimme siihen, että kyllä minäkin olin maanantaina paikalla. Muistimme, että ruokailimme yhdessä ja juttelimme samalla lomasta.
Oppija totesi lopuksi, että kun menee välillä nämä päivät sekaisin, eikä aina tiedä mitkä asiat tapahtuvat minäkin päivänä. Älä välitä, niin menee minullakin, lohduttelin oppijaa.
Vaikka ei hän oikeastaan lohdutusta kaivannut – hän vaan totesi asian laidan, että toisinaan päivät sekoittuvat yhdeksi kokonaisuudeksi, eikä aina tiedä oliko eilen eilen, vaiko jo viikkoja sitten.
Jäin vielä miettimään oppijan kysymystä läsnäolostani, kohtaamisesta. Helpotuksen huokaus, kun mieleeni palautui tilanteita päivän varrelta, jossa oppija oli saanut jutella kahden kesken aikuiselle luokassa tai ruokalassa, ei minulle, mutta avustajalle, icehearts-kasvattajalle tai toiselle opelle.
Kohtaaminen arjessa, helppoa se ei aina ole koulussakaan. Onneksi sitä saakin toteuttaa koko työyhteisön voimin.
***
valokuva kuvasta: "Pöllö", tekijä satutaiteilija Petronella: www.Fairytalepetronella.com
