Listoja, listoja ja arjen hallintaa

  Kävin eilen Ikeassa. Tarkoitukseni oli hankkia kotiin sohva. Tunnin päästä kiikutan liikkestä ison sinisen kassillisen fleecehuopia ja tyynyjä autoon, jossa ne matkasivat tänään kouluun.
  Kyseessä ei ollut heräteostos, ei suinkaan. Päässäni vain on työhön ja kotiin liittyivä eri kokoisia tiedostoja hankintalistoineen. Listat elävät sulassa sovussa keskenään, mutta niiden aktivoituminen saatta yllättää jopa itsenikin: sohva vaihtuu tyynyksi kesken ostosreissun. Kolme vuotta sitten menimme tyttäreni kanssa eläinkauppaan ostamaan gerbiileillemme heinää. Tulemme ulos liikkeestä kantohäkki kädessä, kani häkissä ja kotona huomaamme vielä heinienkin unohtuneena kauppaan. Kanin ostaminen tuli ajankohtaiseksi yllättävällä hetkellä, vaikka ei senkään hommaaminen ollut pelkkä heräte. Muistaakseni kanin hankkimista ihan suunniteltiin.
  Koti -tiedostossa on kuvia sohvasta, tv-tasosta, astiapesukoneen huollon aktivoimisesta toiminnaksi saakka ja taidejulisteeseen kehykset. Työ -tiedostossa sitä vastoin seikkailevat tyynyt, huovat ja jumppamatot.

Oppijat harjoittelivat laittamaan tyynyn päälle tyynyliinan. Ruokalevolle käytiin ilman jumppamattoa.
Tänään jatkan jumppamattojen metsästystä ja ostan sohvan.
  

Siskonpedissä: herätys.


 

Tavoitteet postilaatikkoa korkeammalle

   Istun pehmeään nojatuoliin ja samanmoiset aivoni rekisteröivät loman alkajaisiksi tv-ruudun takaa lastenpsykiatri Jukka Mäkelän puhetta. Ylen aamuteeveen lisäksi kahvi maidolla, kirkasvalolamppu sekä kanelilla, oliivi- ja seesamöljyillä maustettu kaurapuuro auttavat arkeen heräämisessä. Jukka Mäkelän sanat sopivat arjen aloitukseen: lasta saa pitää sylissä.

  Töissä loman aloituksen jälkeinen maanantai ei petä tälläkään kertaa. Arkeen laskeutuminen kestää oman aikansa. Yksi oppija näyttää nielaisseen loman aikana jonkinlaisen moottorin, joka pitää lapsen jatkuvassa liikkeessä: helikopteri ilman ropelleja. Yhteyden saaminen helikopterin ohjaajaamoon on vaikeaa. Mutta kivaa on kopterissa ja kopterin kanssa.

 

  Saavumme koulun saliin kuuntelemaan Duudsoneita, sali täyttyy alakoululaisista. Saamme istumapaikat lattialta aivan edestä. Herrat Duudsonit puhuvat kaveruudesta ja unelmista. Tavoitteet korkealle! Usko unelmiin! julistavat Duudsonit.

  Ohessa kuulen myös oppijani kertomana, salaus päällä tosin, selostuksen uusimmasta Risto Räppääjä -elokuvasta. Pidän lasta sylissä, keinutellen, työavaimien toimiessa leluna. Parin lapsen päässä alkaa oppijoiden kesken varvashippa istualleen. Hiisi, olen jumissa lattialla kehtona. En viitsi huutaa enkä saa katsekontaktia lapsiin. Ennen kuin edes tajuan huhuilla täydestä salista jotakin aikuista avukseni, ympärilleni hivuttautuu muutama aikuinen, jotka ovat huomanneet kehittyvän tilanteen. Työkaverillekin riittää sylitettävää. 

  Pitää tehdä töitä unelmien eteen, jatkavat Duudsonit.

  Emme onneksi saaneet oppijoitteni kanssa varastettua showta itsellemme tahattomista yrityksistämme huolimatta. Luokassa juttelemme, mitä Duudsonien tilaisuudesta jäi mieleen. Oppijat muistavat: ei saa lyödä kaveria, ei saa potkia eikä kiusata. Yhdellä on jäänyt mieleen tiikeri. Minä muistan puheet unelmista.

 

  Tänä aamuna kotona aamuteevee tunkee aivoihini Mika Kojonkosken haastattelun olympialaisten annista. Kojonkoski painottaa moneen otteeseen yhteistyön tärkeyttä yksilösuorituksiltakin näyttävissä lajeissa. Hän siteeraa jotakin mäkihyppääjää, joka on sanonut mäkihypyn olevan yksilösuoritus hyppyrin nokasta, ponnistuksen kautta alastuloon. Kaikki muu aika mäkihypyssä on tiimityötä. Asiat tehdään yhdessä. Urheilija tarvitsee toinen toistaan menestyäkseen, nauttiakseen lajin harjoittamisesta.

  Pieni oppija kertoi katsoneensa eilen Youtubesta videon Duudsoneista, vaikka herrat Duudsonit hyvin valistivatkin materiaalien ikärajoituksista. Joka tapauksessa, oppija kertoo videolla velikultien  paskantavan ja kusevan postilaatikkoon. Sitten jekun kohteena oleva mies tulee tietämättömänä hakemaan lehteä postilaatikosta, käsi osuu jätöksiin ja mies kiroilee. Oppija on hieman hämmentynyt kertoessaan videosta. 

  "Tavoitteet korkealle! Usko unelmiin!" oli eiliseltä vielä hyvin omassa muistissani, että mielikuva postilaatikon päällä kakkivasta aikuisesta sai minut lopulta nauramaan. Oppija ei oikein ymmärtänyt, mitä hauskaa siinä muka on kun kakkaa toisen postilaatikkoon. No, eihän siinä olekaan.

  Vaikka minua naurattikin, toivon silti, että oppijani asettavat tavoitteensa postilaatikkoa korkeammalle.

Ykköset yhteistyöntekijöinä

Sen piti olla ihan tavallinen pitkä välkkä tiistaina, mulla on silloin valvonta. Oppijat tiesivät jo kysellä, voisinko tulla heitä ruokkimaan pilttuuseen (leikissä on heppoja, oikea eläinlääkäri ja valelääkäri. Leikin alussa mun pitää ruokkia hepat omenalla ja sitten hepat pääsevätkin karkuun. Yritän saada hepat kiinni viedäkseni ne eläinlääkärille. Ja sitä rataa.). Yön aikana satanut lumi houkutteli kuitenkin muihin puuhiin. Aika pian esimerkin voima tehosi, kun  moni ulkoileva oppija toisensa perään oli maassa kontillaan pitkin pihaa pyörittämässä lumipalloista isoja lumijärkäleitä. Niin tekivät myös mun luokan oppijat.

Siinä se sitten toteutui suoraan silmieni alla, tilaamatta ja pyytämättä. Yhteistyö!

Mun luokan oppijat kulkivat ympäri pihaa lumipalloja pyörittäen. Keskustelusta saattoi päätellä, että lumiukon rakentaminen oli tavoitteena. Yksi oppija otti ohjat käsiinsä ja käskytti jokaista luokkakaveria vuorollaan, rukkasella osoittaen ja sanoi määrätietoisesti: "Sä teet alavartalon. Sä keskivartalon. Sä pyörität pään." . Mikä hauskinta, sävy oli erittäin ystävällinen ja kannustava: "Hyvä! Just noin! Mä voin auttaa!". Yllättävän hyvin porukka toimi ohjeen mukaan.

"Hyvä! Pyöritä vielä tän verran lisää." ohjeistaa työnjohtaja kaveriaan näyttäen samalla kädellä malliksi sopivan määrän.

Lopulta välkkä päättyi. Lumiukko oli ihan pian valmis. Jäimme vielä ulos viimeistelemään lumiveistoksen. Lopulta työ oli valmis ja lapset olivat tyytyväisiä ja iloisia aikaansaannoksestaan. Niin olin kyllä minäkin! Otimme yhteiskuvan muistoksi onnistuneesta yhteistyöstä.

Vaan kuinkas sitten kävikään! Vajaa tunnin päästä kaikista pihan lumiukoista oli jäljellä tämä....

Kevät ei ehtinyt sulattamaan tätä lumiukkoa. Jonkun jalka oli ehtinyt ensin.

 Mitä on yhteistyö?

Kysypä lumiukolta. Se tietää.

Ekaluokkalaiset moraalinvartijoina

Koulussa on tällä viikolla paljon toimintaa liittyen kaveruuteen ja yhdessä olemisen pelisääntöihin. Toisen kunnioitus, yhteistyötaidot ja mitä kaikkea niitä nyt onkaan. Kaikkia tärkeitä teemoja on nostettu esille. Mikä hauskinta, eri ikäiset oppijat ovat ideoineet tempauksia viikon jokaiselle päivälle! Isommat oppijat ovat järjestäneet muun muassa koko koululle kivan tehtävän, jossa jokainen luokka tekee yhden yhteisen kortin jollekin toiselle luokalle. Mun ykköset saivat tehtäväksi valmistaa kortin ysiluokalle.

Kävin luokassa oppijoiden kanssa saamaamme tehtävänantoa läpi eilen. Minulla oli kädessä sellainen iso kartonki, varmaankin kokoa A2. Tämä kartonki oli vielä tyhjä, mutta yhteisen ideointimme jälkeen lopputuloksena olisi varmasti joku todella ihana, yhteistyöllä valmistettu upeus. Talvinen maisema olis aika ihana! Ainakin mun mielestä.

"Siis missä ne muut kartongit on?" kysyy oppija isona kysymysmerkkinä.
"Mitkä muut kartongit? Ei ole kuin tämä yksi kartonki?" vastaan hieman hämilläni. Mielestäni ohje oli varsin selkeä.
"Mutta missä on MINUN kartonki? Mihin MINÄ teen sen kortin?" jatkaa oppija uteluaan.
"Kun ei ole muuta kuin tämä yksi. Ohje on, että vain yksi iso kortti valmistuu luokalta." vastaan minä.
"Nyt mä en tajuu!!" sanoo oppija.

Mä tajuun.

Lopputuloksena on, että minä mittaan kartongille yhtä monta lokeroa kuin on oppijoita. Lokerot ovat samankokoisia. Loput arvaattekin. Jokainen oppija paistatteli omassa karsinassaan toivotellen ystävänpäivää.

Ekaluokkalainen on tosi tarkka säännöistä! Tasapuolisuus, saman verran, ei enemmän eikä varsinkaan vähemmän. Yhtä monta! Myös naapureita vahditaan. Rinnakkaiselo yläkoululaisten kanssa saa välillä koomisia piirteitä, kun osa ekaluokan oppijoista vahtaa yläkoululaisia kuin omatunto. "Ei saa heittää karkkipaperia maahan!", "Sä sanoit kirosanan! Ope toi yläkoululainen kiroili!" tai "Kenkiä ei saa jättää keskelle lattiaa!". Välillä kesken tunnin rohkeimmat oppijoista käyvät komentamassa käytävällä olevia yläkoululaisia sanomalla: "Voisitteko olla vähän hiljempaa, kun me yritetään täällä oppia!". Ei o aina helppoo olla yläkoululainen, varsinkaan ekaluokkalaisen naapurissa.

Kaikki mahtuu sekuntiin

En ikinä olisi uskonut vielä syksyllä, että tämä oppijajoukko voisi maata hissukseen, tavoitteena lepo ja rauhoittuminen, vieläpä heidän omasta tahdostaan. Olen alkanut taas uskoa, että tavoitteita on mahdollista saavuttaa, koska on tapahtunut asioita, jotka mahdollistavat uskomisen. Olen myös sanonut oppijoille ääneen sen, mihin heissä uskon. Positiivisuuden kehässä ollaan. Tässä asiassa on auttanut positiivinen asenne ja myönteisten asioiden vahvistaminen.

Pelkkä myönteinen asennoituminen ei ole riittänyt. Siinä kohtaa viime syksynä, kun olin opettajana tilanteiden edessä, jossa koin haasteet liian koviksi ja resurssit liian vähäisiksi, tiesin, etten selviä pelkästään asennoitumalla toisin. Joku toinen olisi voinut tilallani vielä sinnitellä. Minä en. Tarvitsin ja sain tukea työyhteisössäni heti ja usein ennen kuin tajusin sitä edes pyytää. Tarvitsin ja sain apua ja tukea työterveydestä. Perhe ja ystävät ovat tietenkin olleet ihan korvaamattomia.

Innostus

Kotona perheemme yksi nuorista ihmetteli syksyllä toden teolla, kuka oikeasti voi haluta opettajaksi. En ollut silloin kovin edustavassa jamassa kansankynttilän työstä kertomaan. Hän näki, mitä on kun äiti ei jaksa. Innostus oli kadoksissa, vähän kaikesta. Samainen nuoreni kysyi minulta tällä viikolla, nautinko työstäni. Nautin, vastasin. Vastaukseni tuli empimättä. Hänkin oli kyllä huomannut muutoksen asennoitumisessani.

Olen saanut nuoreltani palautetta blogiteksteihini liittyen. Häntä on hieman ihmetyttänyt, miksi osassa tekstejäni kaikki on niin helppoa ja ihanaa. (Hän kun oli nähnyt työni vaikeuden ja kamaluuden.). Kävimme hyvän keskustelun, kuten hyvin usein viime aikoina hänen kanssaan on ollut tapana.



Sanoja hetkien kauneudesta - Kaikki mahtuu sekuntiin
runoja, kirjoittaja Anna-Mari Kaasinen



Kaikki mahtuu sekuntiin

Kirjoitan niistä ohikiitävistä pienistä hyvistä hetkistä, sekunneista, joiden voimaa vahvistan kirjoittamalla. Ne ovat yhtä totta kuin se loputon lista epäonnistumisista ja vastoinkäymisistä. Hyvät hetket ovat myös totta!

Jokainen opettajan työtä tehnyt, tekevä tai opettajan vierellä elävä tietää, että arjen työ ei aina ole avuolaa. Haluan muistaa innostuksen, hyvät hetket ja vahvistaa niitä kirjoittamalla. Nyt kun taas jaksan, jaksan myös asennoitua myönteisesti, jos vain haluan. Ja kirjoittaminen innostaa minua!

Innolla ruokalevolle

Olemme harjoitelleet ruokalepoilua viime viikon lopusta asti. Muutama oppija on nukahtanut parina päivänä, vaikka ruokalepo ei ajallisesti kovin pitkä olekaan. Ennen ruokailua lapset ovat laittaneet valmiiksi pesänsä, jossa aikoo suolisuoraksi -hetkensä viettää. Pesänrakennusaineina on käytetty jumppapusseja sisältöineen, takkeja, pipoja, pyyhkeitä, reppuja, kaulaliinoja.

Tänään meinasi tulla ruokalevon kanssa kiirus, koska minun piti mennä tunnin jälkeen välkkävalvontaan. Ruokailussa sanoin, että saattaa jäädä ruokalepo tänään väliin. Juu, ei ollut vaihtoehto. Oppijoiden ilmeet sen kertoivat! Luokkaan päästyäni totesin, että tänään aikaa on vähemmän kuin eilen. Sen sijaan, että olisin sanomisellani lytännyt koko tavoiteltavan asian levon, oppijat olivatkin alta aikayksikön hiljentyneet.

Hiljaisuus on orkesterin musiikkia, jossa jokaisen soittajan tauko osuu samaan tahtiin samalle nuottimerkille. Pääsimme yhdessä parin tahdin verran hiljaisuutta. Koulun kellon soiminen kertoi, että minun oli aika siirtyä välkkävalvontaan.

Kaksi kirjaa innostuksesta.