Sivut

perjantai 27. marraskuuta 2015

Kouluauto - koulu renkaiden päällä

On vuosi 2030. Olemme heittäneet tabletit ja muut älylaitteet luokasta ulos, siihen samaan kasaan hylättyjen pulpettien kanssa. Vesilintua kohti lentää myös punainen jumppapallo, jota emme ehtineet edes täyttää ilmalla. Mutta silti sen nitinän, joka kuuluu kun lähes täyden pallon päällä istuu ja sitä hinkkaa vasten muovilattiaa, saattaa kuulla korvissaan. Uutuuden lättänän jumppapallon kaunis lentokaari päätyy samaiseen jätekasaan koulun takapihalle: kuin kirsikaksi tietokone- ja pulsaromukakun huipulle. Koulun ikkunoista ja ovista lentää kamaa pihalle sellaisella vauhdilla, että lopulta vauhti imaisee meidätkin mennessään. Lennämme kaikki ikkunasta pihalle – minä ja luokan lapset.

Tömähtelemme ilmalennosta maahan kuin kypsät omenat puusta, mutta tyylikkäästi: telemark-alastulo, kädet sivulla tasapainoa tasaillen, on harjoiteltu hyvissä ajoin hätätilanteita varten. Juuri koettu ilmalentomme on tällainen hätätilanne, mutta meille se on vain uuden seikkailun alku. Olemme rohkeita!

Varmistuttuamme siitä, että olemme kaikki kunnossa, suuntaamme yksissä tuumin jätekasalle. Heittelemme tabletit sivuun päästäksemme pulpettien luo availemaan niiden kansia. Nostelemme pulpettien kansia kuin muistojen laatikoita: etsimme, pengomme, ja silti toimimme arvokkaan määrätietoisesti. Löydämme juuri sopivan määrän puoliksi syötyjä, katkottuja, järsittyjä lyijykyniä. Pyyhekumin löytäjä hihkaisee riemusta ja terottimen löytyessä, kädet ilmaan voiton merkiksi, tunnelma nousee entisestään. Kansistaan repsottavat ja sivuistaan repaleiset oppikirjat kelpaavat kaikki sellaisenaan. Keräämme aarteet talteen ja hyppäämme tilausbussin kyytiin.

Bussi ei ole mikä tahansa bussi vaan läksyauto. Siellä halutuin istumapaikka on pöydän ääressä. Siinä matematiikan tehtäviä tehdään itsekseen tai kaverin kanssa yhdessä miettien. Kaverin apu on paras apu.


Olemme tietoisia hetkellisestä hiilijalanjälkemme kasvamisesta siirrettyämme läksykerhon lisäksi koko koulunkäynnin renkaiden päälle bussiin. Läksykerhoauton kyltissä lukee nyt kouluauto. Sitä paitsi, eihän koulurakennukseen jäänyt enää mitään, paitsi ehkä homerihmasto sekä pölypallero sukuineen, niin kuka sinne enää kaipaa.


Kouluautossa koulupäivä sujuu ajamalla pisteestä A pisteeseen B, välillä pysähdellen mielenkiintoisiin paikkoihin tai bensikselle vessaan. Rentouttavaa on ohikiitävien maisemien vilinä, ainakin open mielestä. Ajon aikana penkissä istutaan turvavyöt päällä – ei edes tapella voi täällä. Vallitsevasta rauhasta iloitsee jokainen kyydissä olija. Etupenkissä istuessa voi seurata kuskin toimintaa ja oppia samalla liikennekäyttäytymistä. Ilmaratti ja –vaihdekeppi toimivat samaan tahtiin kuskin vastaavien välineiden kanssa.
Uintireissu kouluautolla ajelun ja matikan tehtävien tekemisen välissä virkistää. Uimisen jälkeen tunnelma kouluautossa on lopulta raukea, kun kouluauto kiitää harmaassa iltapäivässä Lahdentietä pitkin kohti pistettä C.

Monen, monen vuoden päästä kouluauto on tullut tiensä päähän. On uudistuttava! Ajateltava luontoa! Säästettävä rahaa! Ja kuitenkin, vanhassa vara parempi. Muistot vanhasta koulurakennuksesta kultaantuvat ajan kuluessa. Pulpetin kannen kolina, sitä kaipaa jo opettaja. Kouluauto kaartaa takaisin koulun pihaan. Jätekasa on hävinnyt pihalta. Pulpetit löytyvät antiikkihuutokaupasta, jos hyvin käy, sanovat uudistajat. Kannelliset pulpetit ovat retroa. Antiikkia! Pulpetteja haalimme antiikkihuutokaupasta. Kovimman hinnan joutuu maksamaan pulsasta, joissa muistokirjoitukset ovat syvimpään uurrettuja. Kirkkoveneen, ripsipiirakan, hakaristin ja I was here –kaiverruksen ollessa saman pulsan kannessa, hintakin hipoo pilviä.

Pulpetit kannetaan yhteisvoimin takaisin luokkahuoneeseen. Pölypallerot ja homerihmasto ovat löytäneet itsellensä uudet kodit kaukana, kaukana koulusta. Ilma koulurakennuksessa on raikas. On kevyt hengittää. Tabletit ovat nieltäviä ja ne toimivat kehomme sisältä käsin.

Sen pituinen tämä Se.

lauantai 30. toukokuuta 2015

Muuttopuuhien lyhyt oppimäärä

Ota muuttolaatikko tai pari.
Jätä taaksesi se, mitä et tarvitse.


Pakkaa laatikkoihin mukaan
vain kaikkein tärkeimmät ja
lastaa ne sitten kuljetuskärryyn.

Suuntaa kompassi
kohti ihmisen kokoisia haasteita, mutta
unelmoi sitäkin
suuremmin.

Kärrää lasti unelmineen määränpäähän
- ei yksin vaan
yhdessä toisen ihmisen kanssa.
Kun kohtaat,
ole lempeä.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

growtopiaa

buy, sell, world lock, green lock, add as friend, angel, wings, small, huge, … Lista on pitkä.

Kuuntelen siis englannin kielen sanaston tulostusta moniäänisenä autossa samalla kun ajan. Olemme kotimatkalla fudismatsista ja matka on sen verran pitkä, että siinä ennättää vaikka mitä. Kyydissäni olevat pojat kertovat – kaikki yhteen ääneen – englannin kielisiä sanoja suomennoksineen.

Listan sanat sekä sanojen puhemuotoon kääntyneet muodot (veeällä, nuubi, smallokki, hukelokki) ovat varmasti tuttuja kaikille Growtopiaa pelanneille.

Olen vaikuttunut kyytiläisteni osaamisesta! Enkun opiskelu alkaa koulussa sitten vasta kun ollaan kolmannella luokalla. Varhennettu enkku on sitä vastoin aloitettu jo ajat sitten netissä ja näitä pelejä pelaamalla.

Ajaessani ihailen tätä poikain osaamista samalla kun vastailen heidän esittämiin kysymyksiinsä englannin kielisistä sanoista sen minkä kykenen ja kerkeän. Nimittäin, sanoja tulostuu vauhdilla!

Pitkään en ehdi asian äärellä taivastelemaan, kun sanaleikki on jo vaihtunut ja laulu raikaa: Hulaba-looba-lai-ba-lai!

Kyytiläisteni innoittamana, ja iloisena siitä, että he lähtivät viheriölle, kirjoitin smallin growi-runon:


Enkeli
myy lukon,
ostaa valtavat siivet –
lisää ystäväkseen
pienen
vihreän maailman


lauantai 23. toukokuuta 2015

Revennyt kalenteri

Lukuvuosikalenteri on ratkennut liitoksistaan. Kansien välistä papereiden helmat vilkuttavat, että yhtä täyttä täällä on kuin omistajansakin päässä. Kalenterin omistava ope on liimaillut auringonkeltaisia ja keväisen vihreitä Post-it lappuja somistamaan kalenterinsa sivuja yrittäen samalla jäsentää omaa päätään ja houkutella toimimaan asioiden hoitamisessa hyvissä ajoin.

Tarralappusia on kätevä siirrellä aukeamalta eli viikolta toiselle: jos et ehdi hoitaa tänään, siirrä huomiseksi. Tai mikset tekisi sitä vasta ensi viikolla. Jätä viimehetkeen, kuiskii houkutus.

Ope on houkutusta ovelampi: hän pistää posti-it laput roskiin, jos ne huutelevat liian ikävään sävyyn tekemättömistä töistä! Vielä parempi on, ettei kirjoita to do -listaa ollenkaan vaan yrittää pitää asiat omassa päässään. Sieltä ne häipyvät hyväksi havaitulla taktiikalla: sitä mitä et tarvitse, et muista. Vai miten se nyt olikaan? ope miettii, mutta ei taida muistaa.

No, joka tapauksessa. On toukokuu, nyt jo lopuillaan, ja kouluissa aikuisten ajatukset ovat suunnanneet vahvasti menneeseen arviointien muodossa. Millainen lähihistoria on tuottanut tällaisen nykyhetken? pohditaan.

Tässä kuussa mietitään myös jo tulevaa: ensi lukuvuoden lukujärjestykset alkavat olla selvillä, materiaaleja on saapunut koululle ja niitä ollaan lajiteltu oikeisiin luokkiin. On ollut tulevan luokan oppijoiden tutustumispäivä, että tällaisella porukalla sitten jatketaan kolmannella. Kalenterimerkintöjä kertyy viimeisiin koulupäiviin saakka.

Millaisen tulevaisuuden lähihistoriaa kirjoitamme tässä hetkessä?


On toukokuinen ja vaihteeksi sateeton päivä. Aurinko paistaa ihan oikeasti, eikä vain piiloutuneena pilkistele pilvien takaa.

Auringon valo tuntuu iholla ja mielessä, ulkona pärjää jo ilman takkia. Välkällä lapset leikkivät purkkista, keinuihin riittää kiikkujia jonoksi asti. Hiekoituslaatikot seinän vierustalla keräävät lämmön talteen. Lämmenneet laatikoiden kannet ovat houkutelleen pari auringonpalvojaa makoilemaan lämpimille alustoille.

Meillä välkkävalvojilla on myös hyvä hetki hengähtää tässä hetkessä.

Kaikki on hyvin.

Yksi leikkii hyrrällä. Lähettimestä vauhdin saatuaan hyrrä liitää korkeuksissa. Pian se lentää korkealle puun oksaan, eikä se tule sieltä omin voimin alas. Lapsi tulee toisen meistä aikuisen luokse ja pyytää apua hyrrän alas saamiseksi. Apuun pyydetty kollegani lähtee oitis lasta auttamaan ja yhdessä muiden lasten kanssa pohtimaan, miten hyrrä saataisiin pois korkeuksista. Puun oksan ravistelu ei näytä auttavan, eikä liioin keihäästä ole apua. Aikuinen soittaa kouluisännälle, joka tulee tikkaineen paikalle ja saa hyrrän alas takaisin nyt jo onnelliselle omistajalleen.

Kello soi. Välkkä päättyy ja piha tyhjenee, lapset siirtyvät sisään seuraavalle tunnille.

Repaleisen kalenterin omistaja on seurannut vierestä kollegansa toimintaa ja on vaikuttunut. Nämä pienet arjen tapahtumat ja kohtaamiset ovat aikanaan hyvää lähihistoriaa.

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Ikävän tunne

- Eiku LÄSKIäiset, toistaa oppija vieruskaverilleen selventäen seuraavan päivän ohjelmaa luokassamme ja jatkaa:
- Ei ne, missä syödään pullaa ja tullaan tällaiseksi--, ja levittää samalla käsiään sanojensa tueksi tehden ilmassa keholleen laajat raamit, - vaan ihan tavalliset läskiäiset.

Vappuviikolla arjen rutiinit ovat poikenneet totutusta. On ollut muutaman oppijan fudismatsiin valmistautumista kannustuskylttejä tehden...


... sekä kahden oppijan läksiäiset ja tietenkin vappu.

Liikkeellä on ollut suuria tunteita. Tunnelma on ollut pääosin positiivinen, hyväntuulinen, haikeakin.

Välillä levottomuus on ollut lähes käsinkosketeltavaa. Juuri kun luulen, että hommat sujuisivat luokassa rauhallisesti, koittaakin hirveä häslinki ja levottomuus leviää. Sellaisen päivän jälkeen takki on totaalisen tyhjä.

Tai toisin päin: varaudun levottomuuteen, "kun on sadepäivä", mutta luokassa vallitseekin rauhallisuus, levollisuus. Siis mitä ihmettä?

Vappuaaton aattona vietimme kahden oppijan näitä "ihan tavallisia läksiäisiä". Tyyppien koulupolku jatkuu toisessa koulussa, joten onhan se nyt juhlan paikka - iloita, että ovat kivoja kavereita, ja toivottaa hyvää jatkoa.

Vappuaatto meni ihan vapuiksi, hyvällä tavalla vapuiksi. Leikkimistä ja pelejä, ja sopivasti häslinkiä. Päivän lomassa toinen muuttoa tekevä oppija haastettiin pelaamaan viimeisen viimeistä shakkipeliä: kumpi kaveruksista voittaa välillään luokan mestaruuden. Peli oli päättyä riitaan, kun toinen osapuoli häviön koittaessa yritti sekoittaa pelilaudan. Kännykkäkamerastani löytyi dokumentti hetkeä ennen sekoittamista, joten sovinto saatiin pikaisesti aikaan.


Ja olisi sopu saatu ilman kameraakin. Sillä ei ystävyys yhteen peliin kaadu.

Pikku hiljaa päivien aikana tajuntaamme on takertunut totuus, että nuo kaksi oppijaa jatkavat oppimispolkuaan toisessa koulussa. Ikävän tunne on ollut läsnä puheissa ja kaikessa olemisessa. Muutoksen on voinut aistia.

- Ope, tuleeko sullekin noita ikävä? muutamat ovat kysyneet minulta useaan otteeseen.

Kyllä. On ollut ikävä jo ensi kohtaamisesta asti. Sellaisia jäljen jättäjiä elämään - ihania ihmisiä - on luokkani täynnä!

¨¨¨¨

Sitä jäin tässä miettimään, että millaiset ovat sitten ne läskiäiset, jossa syödään pullaa ja tullaan *pulleiksi*..

Vopettaja-lehti


Opettaja-lehden välissä (24.4.15) ilmestyi uusi Vopettaja-lehti:

- Näyttääpäs, Vopettaja, tyylikkäältä - ja sisältökin on kiinnostava!


Tämä Vantaan Opettajien Ammattiyhdistyksen uusi lehti on luettavissa sähköisesti www.voay.fi .

Vopettaja-lehdestä kyselivät, josko minulta löytyisi jotakin lehteen julkaistavaa. Olin todella otettu tästä kysymyksestä! Lähetin heille Onnenkynä-tekstin "ruono"-version, kynät kun pyörivät juuri silloin päässäni ja osa päätyi tekstinä tänne blogiini.

Tyylikkäältä näyttää tekstinikin lehden sivulla - kiitokset Vopettajan toimitukseen!

Onnenkynä

torstai 23. huhtikuuta 2015

Aistit auki

- Sä oot paniikissa, sanoo oppija puolihuolimattomasti pöydän äärestä työskentelynsä lomasta.

- Ai, mä vai? kysyn hämmästyneenä. Olemme kysyjän kanssa kahdestaan luokassa aamutuimaan, muut lapset eivät ole vielä saapuneet. – Paniikissa? Mitenkä niin?

Oppija nojailee käteensä, luulin hänen olevan vielä nukuksissa, että hän vasta heräilee. Tulkitsin, että lapsen hiljaisuus ja verkkaisuus olisivat olleet väsymystä ja että hänen ajatuksensa olisivat vielä kotonaan aamupalapöydässä.

- Mä vaan tunnen sen, että sä oot paniikissa, oppija sanoo rauhallisesti tarkentaen.

Tulin avaimillani luokkaan, mutta mihin ne sitten laitoin – ei muistijälkeä eikä liioin näköhavaintoakaan! Kurkistan pöydän alle, nostelen paperipinoja, availen ja suljen kaappeja, säntäilen sinne ja tänne.

- Mä aistin sen, kun sä kuljet ja oot tällee, ja hän imitoi kehollaan paikallaan istuen levottomia ja äkkinäisiä liikkeitäni etsiessäni avaimia.

Kuuntelen hämmästyneenä ja ihaillen lapsen tarkkaa havainnointikykyä. Käymme hyvän keskustelun.

- Sä oot vähän omituinen välillä, hassu, oppija jatkaa verkkaista tykitystään ja lempeäsanaista arviointia opettajastaan, jolla saattaa olla jokunen tavara hukassa aika ajoin.

Niin ne lapset kulkevat: aistit auki ja aikuisia herätellen tietoisuuteen.

Kiitollinen fiilis!

"Lohikäärme Sisu", tekijä: satutaiteilija Petronella Grahn (Kuva on osa isompaa kuvaa. Olen julkaissut kuvan taiteilijan luvalla.)