- Ai, mä vai? kysyn hämmästyneenä. Olemme kysyjän kanssa kahdestaan luokassa aamutuimaan, muut lapset eivät ole vielä saapuneet. – Paniikissa? Mitenkä niin?
Oppija nojailee käteensä, luulin hänen olevan vielä nukuksissa, että hän vasta heräilee. Tulkitsin, että lapsen hiljaisuus ja verkkaisuus olisivat olleet väsymystä ja että hänen ajatuksensa olisivat vielä kotonaan aamupalapöydässä.
- Mä vaan tunnen sen, että sä oot paniikissa, oppija sanoo rauhallisesti tarkentaen.
Tulin avaimillani luokkaan, mutta mihin ne sitten laitoin – ei muistijälkeä eikä liioin näköhavaintoakaan! Kurkistan pöydän alle, nostelen paperipinoja, availen ja suljen kaappeja, säntäilen sinne ja tänne.
- Mä aistin sen, kun sä kuljet ja oot tällee, ja hän imitoi kehollaan paikallaan istuen levottomia ja äkkinäisiä liikkeitäni etsiessäni avaimia.
Kuuntelen hämmästyneenä ja ihaillen lapsen tarkkaa havainnointikykyä. Käymme hyvän keskustelun.
- Sä oot vähän omituinen välillä, hassu, oppija jatkaa verkkaista tykitystään ja lempeäsanaista arviointia opettajastaan, jolla saattaa olla jokunen tavara hukassa aika ajoin.
Niin ne lapset kulkevat: aistit auki ja aikuisia herätellen tietoisuuteen.
Kiitollinen fiilis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti