Nimeni on Puu – Omena Puu. Olen iältäni 70 vuotta ja risut päälle.
Minut istutettiin muutaman sukulaispuun kanssa pian sotien jälkeen tänne kaakon kulmalle. Takana näkyvä talo on minua muutaman vuoden vanhempi ja on asuttavassa kunnossa. Pihan aitta ja navetta ovat vielä pystyssä, mutta saunarakennus on purettu jo ajat sitten, ja navettakin sortuu hetkenä minä hyvänsä.
Ei uskoisi, että tuo puu tietää tuottaa juuri omenoita: vieläpä täydellisen punaisia omenoita. Eikä uskoisi, että siinä vielä henki pihisee.
Talven jäljiltä näytän hieman ehkä rupsahtaneelta, jopa pystyyn kuolleelta. Runkoni on karhea ja ryppyinen.
Mutta odottakaas kun kevät tästä hieman etenee ja näette minut kukassani, niin kukaan ei muista tätä harmaata ulkoasuani. Huumaan tuoksullani ja pyörrytän kauneudellani. Ja satokauden koittaessa kaikki saavat ihastella ja maistella runsasta, herkullista satoani, joka on vuodesta toiseen ollut yltäkylläinen. Omenani ovat täydellisiä.
Kunnes taas saapuu kevät ja edellisen vuoden satokausi on talven jäljiltä kaukaisena muistona kellarin hyllyllä. Hillopurkilla on kangashattu ja kyljessä nimitarra: Mummon Omppuhillo. Viimeistä purkkia viedään.
Jokakeväinen hirveä hässäkkä on parhaillaan meneillään oksistossa. Sikin sokin oksat kieppuvat eri suuntiin, ylös ja eteenpäin pyrkien. Kukin oksa raivaa tilaa valossa voidakseen tuottaa oksiston kanssa yhdessä kelvollisen sadon sitten kun sen aika on.
Lähtisin lentoon ihan justiinsa, jos olisin puu pelkästään oksistoni perusteella. Eikä meistä omenapuista olisi lentohommiin. Niin kuin risupensas autiomaassa kieppuisin tuulen mukana minne sattuu, ellei minulla olisi runkoa ja juuria.
En kuitenkaan pelkää lentoon lähtöä, koska tiedän, että juureni pitävät minut paikallaan.
Antaa oksien tehdä mitä oksien pitää. Kyllä ne siitä rauhoittuvat, viimeistään silloin, kun omenat ovat oksilla. Nuo, nyt vielä levottomat oksat, taipuvat kesän lopulla sato sylissään maata kohti laskien hedelmänsä varovasti maahan. Elleivät sitten visko omeniaan mahdollisimman kauaksi. Omenien töminä nurmikolla kertoo omaa tarinaa.
Tapaat sukuani mehuna, hillona, kuivattuina siivuina, piirakan päällä ja tietenkin suoraan puusta poimittuna matkalla suuhun maistamaan täydellisen happaman makeaa makua. Mutta valitettavasti omenia näkee myös kassikaupalla peltoon haudattuna ja tunkiolle vietynä. Satomme koetaan jopa riesana.
Niin ovat riesa ja riemu samassa paketeissa, omenapuussa. - Siinä kait syy ikuiseen suosioomme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti