Kouluauto - koulu renkaiden päällä

On vuosi 2030. Olemme heittäneet tabletit ja muut älylaitteet luokasta ulos, siihen samaan kasaan hylättyjen pulpettien kanssa. Vesilintua kohti lentää myös punainen jumppapallo, jota emme ehtineet edes täyttää ilmalla. Mutta silti sen nitinän, joka kuuluu kun lähes täyden pallon päällä istuu ja sitä hinkkaa vasten muovilattiaa, saattaa kuulla korvissaan. Uutuuden lättänän jumppapallon kaunis lentokaari päätyy samaiseen jätekasaan koulun takapihalle: kuin kirsikaksi tietokone- ja pulsaromukakun huipulle. Koulun ikkunoista ja ovista lentää kamaa pihalle sellaisella vauhdilla, että lopulta vauhti imaisee meidätkin mennessään. Lennämme kaikki ikkunasta pihalle – minä ja luokan lapset.

Tömähtelemme ilmalennosta maahan kuin kypsät omenat puusta, mutta tyylikkäästi: telemark-alastulo, kädet sivulla tasapainoa tasaillen, on harjoiteltu hyvissä ajoin hätätilanteita varten. Juuri koettu ilmalentomme on tällainen hätätilanne, mutta meille se on vain uuden seikkailun alku. Olemme rohkeita!

Varmistuttuamme siitä, että olemme kaikki kunnossa, suuntaamme yksissä tuumin jätekasalle. Heittelemme tabletit sivuun päästäksemme pulpettien luo availemaan niiden kansia. Nostelemme pulpettien kansia kuin muistojen laatikoita: etsimme, pengomme, ja silti toimimme arvokkaan määrätietoisesti. Löydämme juuri sopivan määrän puoliksi syötyjä, katkottuja, järsittyjä lyijykyniä. Pyyhekumin löytäjä hihkaisee riemusta ja terottimen löytyessä, kädet ilmaan voiton merkiksi, tunnelma nousee entisestään. Kansistaan repsottavat ja sivuistaan repaleiset oppikirjat kelpaavat kaikki sellaisenaan. Keräämme aarteet talteen ja hyppäämme tilausbussin kyytiin.

Bussi ei ole mikä tahansa bussi vaan läksyauto. Siellä halutuin istumapaikka on pöydän ääressä. Siinä matematiikan tehtäviä tehdään itsekseen tai kaverin kanssa yhdessä miettien. Kaverin apu on paras apu.

Olemme tietoisia hetkellisestä hiilijalanjälkemme kasvamisesta siirrettyämme läksykerhon lisäksi koko koulunkäynnin renkaiden päälle bussiin. Läksykerhoauton kyltissä lukee nyt kouluauto. Sitä paitsi, eihän koulurakennukseen jäänyt enää mitään, paitsi ehkä homerihmasto sekä pölypallero sukuineen, niin kuka sinne enää kaipaa.

Kouluautossa koulupäivä sujuu ajamalla pisteestä A pisteeseen B, välillä pysähdellen mielenkiintoisiin paikkoihin tai bensikselle vessaan. Rentouttavaa on ohikiitävien maisemien vilinä, ainakin open mielestä. Ajon aikana penkissä istutaan turvavyöt päällä – ei edes tapella voi täällä. Vallitsevasta rauhasta iloitsee jokainen kyydissä olija. Etupenkissä istuessa voi seurata kuskin toimintaa ja oppia samalla liikennekäyttäytymistä. Ilmaratti ja –vaihdekeppi toimivat samaan tahtiin kuskin vastaavien välineiden kanssa.
Uintireissu kouluautolla ajelun ja matikan tehtävien tekemisen välissä virkistää. Uimisen jälkeen tunnelma kouluautossa on lopulta raukea, kun kouluauto kiitää harmaassa iltapäivässä Lahdentietä pitkin kohti pistettä C.

Monen, monen vuoden päästä kouluauto on tullut tiensä päähän. On uudistuttava! Ajateltava luontoa! Säästettävä rahaa! Ja kuitenkin, vanhassa vara parempi. Muistot vanhasta koulurakennuksesta kultaantuvat ajan kuluessa. Pulpetin kannen kolina, sitä kaipaa jo opettaja. Kouluauto kaartaa takaisin koulun pihaan. Jätekasa on hävinnyt pihalta. Pulpetit löytyvät antiikkihuutokaupasta, jos hyvin käy, sanovat uudistajat. Kannelliset pulpetit ovat retroa. Antiikkia! Pulpetteja haalimme antiikkihuutokaupasta. Kovimman hinnan joutuu maksamaan pulsasta, joissa muistokirjoitukset ovat syvimpään uurrettuja. Kirkkoveneen, ripsipiirakan, hakaristin ja I was here –kaiverruksen ollessa saman pulsan kannessa, hintakin hipoo pilviä.

Pulpetit kannetaan yhteisvoimin takaisin luokkahuoneeseen. Pölypallerot ja homerihmasto ovat löytäneet itsellensä uudet kodit kaukana, kaukana koulusta. Ilma koulurakennuksessa on raikas. On kevyt hengittää. Tabletit ovat nieltäviä ja ne toimivat kehomme sisältä käsin.

Sen pituinen tämä Se.

Muuttopuuhien lyhyt oppimäärä

Ota muuttolaatikko tai pari.
Jätä taaksesi se, mitä et tarvitse.

Pakkaa laatikkoihin mukaan
vain kaikkein tärkeimmät ja
lastaa ne sitten kuljetuskärryyn.

Suuntaa kompassi
kohti ihmisen kokoisia haasteita, mutta
unelmoi sitäkin
suuremmin.

Kärrää lasti unelmineen määränpäähän
- ei yksin vaan
yhdessä toisen ihmisen kanssa.
Kun kohtaat,
ole lempeä.

growtopiaa

buy, sell, world lock, green lock, add as friend, angel, wings, small, huge, … Lista on pitkä.

Kuuntelen siis englannin kielen sanaston tulostusta moniäänisenä autossa samalla kun ajan. Olemme kotimatkalla fudismatsista ja matka on sen verran pitkä, että siinä ennättää vaikka mitä. Kyydissäni olevat pojat kertovat – kaikki yhteen ääneen – englannin kielisiä sanoja suomennoksineen.

Listan sanat sekä sanojen puhemuotoon kääntyneet muodot (veeällä, nuubi, smallokki, hukelokki) ovat varmasti tuttuja kaikille Growtopiaa pelanneille.

Olen vaikuttunut kyytiläisteni osaamisesta! Enkun opiskelu alkaa koulussa sitten vasta kun ollaan kolmannella luokalla. Varhennettu enkku on sitä vastoin aloitettu jo ajat sitten netissä ja näitä pelejä pelaamalla.

Ajaessani ihailen tätä poikain osaamista samalla kun vastailen heidän esittämiin kysymyksiinsä englannin kielisistä sanoista sen minkä kykenen ja kerkeän. Nimittäin, sanoja tulostuu vauhdilla!

Pitkään en ehdi asian äärellä taivastelemaan, kun sanaleikki on jo vaihtunut ja laulu raikaa: Hulaba-looba-lai-ba-lai!

Kyytiläisteni innoittamana, ja iloisena siitä, että he lähtivät viheriölle, kirjoitin smallin growi-runon:


Enkeli
myy lukon,
ostaa valtavat siivet –
lisää ystäväkseen
pienen
vihreän maailman

Revennyt kalenteri

Lukuvuosikalenteri on ratkennut liitoksistaan. Kansien välistä papereiden helmat vilkuttavat, että yhtä täyttä täällä on kuin omistajansakin päässä. Kalenterin omistava ope on liimaillut auringonkeltaisia ja keväisen vihreitä Post-it lappuja somistamaan kalenterinsa sivuja yrittäen samalla jäsentää omaa päätään ja houkutella toimimaan asioiden hoitamisessa hyvissä ajoin.

Tarralappusia on kätevä siirrellä aukeamalta eli viikolta toiselle: jos et ehdi hoitaa tänään, siirrä huomiseksi. Tai mikset tekisi sitä vasta ensi viikolla. Jätä viimehetkeen, kuiskii houkutus.

Ope on houkutusta ovelampi: hän pistää posti-it laput roskiin, jos ne huutelevat liian ikävään sävyyn tekemättömistä töistä! Vielä parempi on, ettei kirjoita to do -listaa ollenkaan vaan yrittää pitää asiat omassa päässään. Sieltä ne häipyvät hyväksi havaitulla taktiikalla: sitä mitä et tarvitse, et muista. Vai miten se nyt olikaan? ope miettii, mutta ei taida muistaa.

No, joka tapauksessa. On toukokuu, nyt jo lopuillaan, ja kouluissa aikuisten ajatukset ovat suunnanneet vahvasti menneeseen arviointien muodossa. Millainen lähihistoria on tuottanut tällaisen nykyhetken? pohditaan.

Tässä kuussa mietitään myös jo tulevaa: ensi lukuvuoden lukujärjestykset alkavat olla selvillä, materiaaleja on saapunut koululle ja niitä ollaan lajiteltu oikeisiin luokkiin. On ollut tulevan luokan oppijoiden tutustumispäivä, että tällaisella porukalla sitten jatketaan kolmannella. Kalenterimerkintöjä kertyy viimeisiin koulupäiviin saakka.

Millaisen tulevaisuuden lähihistoriaa kirjoitamme tässä hetkessä?

On toukokuinen ja vaihteeksi sateeton päivä. Aurinko paistaa ihan oikeasti, eikä vain piiloutuneena pilkistele pilvien takaa.

Auringon valo tuntuu iholla ja mielessä, ulkona pärjää jo ilman takkia. Välkällä lapset leikkivät purkkista, keinuihin riittää kiikkujia jonoksi asti. Hiekoituslaatikot seinän vierustalla keräävät lämmön talteen. Lämmenneet laatikoiden kannet ovat houkutelleen pari auringonpalvojaa makoilemaan lämpimille alustoille.

Meillä välkkävalvojilla on myös hyvä hetki hengähtää tässä hetkessä.

Kaikki on hyvin.

Yksi leikkii hyrrällä. Lähettimestä vauhdin saatuaan hyrrä liitää korkeuksissa. Pian se lentää korkealle puun oksaan, eikä se tule sieltä omin voimin alas. Lapsi tulee toisen meistä aikuisen luokse ja pyytää apua hyrrän alas saamiseksi. Apuun pyydetty kollegani lähtee oitis lasta auttamaan ja yhdessä muiden lasten kanssa pohtimaan, miten hyrrä saataisiin pois korkeuksista. Puun oksan ravistelu ei näytä auttavan, eikä liioin keihäästä ole apua. Aikuinen soittaa kouluisännälle, joka tulee tikkaineen paikalle ja saa hyrrän alas takaisin nyt jo onnelliselle omistajalleen.

Kello soi. Välkkä päättyy ja piha tyhjenee, lapset siirtyvät sisään seuraavalle tunnille.

Repaleisen kalenterin omistaja on seurannut vierestä kollegansa toimintaa ja on vaikuttunut. Nämä pienet arjen tapahtumat ja kohtaamiset ovat aikanaan hyvää lähihistoriaa.

Ikävän tunne

- Eiku LÄSKIäiset, toistaa oppija vieruskaverilleen selventäen seuraavan päivän ohjelmaa luokassamme ja jatkaa:
- Ei ne, missä syödään pullaa ja tullaan tällaiseksi--, ja levittää samalla käsiään sanojensa tueksi tehden ilmassa keholleen laajat raamit, - vaan ihan tavalliset läskiäiset.

Vappuviikolla arjen rutiinit ovat poikenneet totutusta. On ollut muutaman oppijan fudismatsiin valmistautumista kannustuskylttejä tehden...

... sekä kahden oppijan läksiäiset ja tietenkin vappu.

Liikkeellä on ollut suuria tunteita. Tunnelma on ollut pääosin positiivinen, hyväntuulinen, haikeakin.

Välillä levottomuus on ollut lähes käsinkosketeltavaa. Juuri kun luulen, että hommat sujuisivat luokassa rauhallisesti, koittaakin hirveä häslinki ja levottomuus leviää. Sellaisen päivän jälkeen takki on totaalisen tyhjä.

Tai toisin päin: varaudun levottomuuteen, "kun on sadepäivä", mutta luokassa vallitseekin rauhallisuus, levollisuus. Siis mitä ihmettä?

Vappuaaton aattona vietimme kahden oppijan näitä "ihan tavallisia läksiäisiä". Tyyppien koulupolku jatkuu toisessa koulussa, joten onhan se nyt juhlan paikka - iloita, että ovat kivoja kavereita, ja toivottaa hyvää jatkoa.

Vappuaatto meni ihan vapuiksi, hyvällä tavalla vapuiksi. Leikkimistä ja pelejä, ja sopivasti häslinkiä. Päivän lomassa toinen muuttoa tekevä oppija haastettiin pelaamaan viimeisen viimeistä shakkipeliä: kumpi kaveruksista voittaa välillään luokan mestaruuden. Peli oli päättyä riitaan, kun toinen osapuoli häviön koittaessa yritti sekoittaa pelilaudan. Kännykkäkamerastani löytyi dokumentti hetkeä ennen sekoittamista, joten sovinto saatiin pikaisesti aikaan.

Ja olisi sopu saatu ilman kameraakin. Sillä ei ystävyys yhteen peliin kaadu.

Pikku hiljaa päivien aikana tajuntaamme on takertunut totuus, että nuo kaksi oppijaa jatkavat oppimispolkuaan toisessa koulussa. Ikävän tunne on ollut läsnä puheissa ja kaikessa olemisessa. Muutoksen on voinut aistia.

- Ope, tuleeko sullekin noita ikävä? muutamat ovat kysyneet minulta useaan otteeseen.

Kyllä. On ollut ikävä jo ensi kohtaamisesta asti. Sellaisia jäljen jättäjiä elämään - ihania ihmisiä - on luokkani täynnä!

¨¨¨¨

Sitä jäin tässä miettimään, että millaiset ovat sitten ne läskiäiset, jossa syödään pullaa ja tullaan *pulleiksi*..

Vopettaja-lehti

Opettaja-lehden välissä (24.4.15) ilmestyi uusi Vopettaja-lehti:

- Näyttääpäs, Vopettaja, tyylikkäältä - ja sisältökin on kiinnostava!


Tämä Vantaan Opettajien Ammattiyhdistyksen uusi lehti on luettavissa sähköisesti www.voay.fi .

Vopettaja-lehdestä kyselivät, josko minulta löytyisi jotakin lehteen julkaistavaa. Olin todella otettu tästä kysymyksestä! Lähetin heille Onnenkynä-tekstin "ruono"-version, kynät kun pyörivät juuri silloin päässäni ja osa päätyi tekstinä tänne blogiini.

Tyylikkäältä näyttää tekstinikin lehden sivulla - kiitokset Vopettajan toimitukseen!

Onnenkynä

Aistit auki

- Sä oot paniikissa, sanoo oppija puolihuolimattomasti pöydän äärestä työskentelynsä lomasta.

- Ai, mä vai? kysyn hämmästyneenä. Olemme kysyjän kanssa kahdestaan luokassa aamutuimaan, muut lapset eivät ole vielä saapuneet. – Paniikissa? Mitenkä niin?

Oppija nojailee käteensä, luulin hänen olevan vielä nukuksissa, että hän vasta heräilee. Tulkitsin, että lapsen hiljaisuus ja verkkaisuus olisivat olleet väsymystä ja että hänen ajatuksensa olisivat vielä kotonaan aamupalapöydässä.

- Mä vaan tunnen sen, että sä oot paniikissa, oppija sanoo rauhallisesti tarkentaen.

Tulin avaimillani luokkaan, mutta mihin ne sitten laitoin – ei muistijälkeä eikä liioin näköhavaintoakaan! Kurkistan pöydän alle, nostelen paperipinoja, availen ja suljen kaappeja, säntäilen sinne ja tänne.

- Mä aistin sen, kun sä kuljet ja oot tällee, ja hän imitoi kehollaan paikallaan istuen levottomia ja äkkinäisiä liikkeitäni etsiessäni avaimia.

Kuuntelen hämmästyneenä ja ihaillen lapsen tarkkaa havainnointikykyä. Käymme hyvän keskustelun.

- Sä oot vähän omituinen välillä, hassu, oppija jatkaa verkkaista tykitystään ja lempeäsanaista arviointia opettajastaan, jolla saattaa olla jokunen tavara hukassa aika ajoin.

Niin ne lapset kulkevat: aistit auki ja aikuisia herätellen tietoisuuteen.

Kiitollinen fiilis!

"Lohikäärme Sisu", tekijä: satutaiteilija Petronella Grahn (Kuva on osa isompaa kuvaa. Olen julkaissut kuvan taiteilijan luvalla.)

Omenapuu kertoo

Nimeni on Puu – Omena Puu. Olen iältäni 70 vuotta ja risut päälle.

Minut istutettiin muutaman sukulaispuun kanssa pian sotien jälkeen tänne kaakon kulmalle. Takana näkyvä talo on minua muutaman vuoden vanhempi ja on asuttavassa kunnossa. Pihan aitta ja navetta ovat vielä pystyssä, mutta saunarakennus on purettu jo ajat sitten, ja navettakin sortuu hetkenä minä hyvänsä.

Ei uskoisi, että tuo puu tietää tuottaa juuri omenoita: vieläpä täydellisen punaisia omenoita. Eikä uskoisi, että siinä vielä henki pihisee.

Talven jäljiltä näytän hieman ehkä rupsahtaneelta, jopa pystyyn kuolleelta. Runkoni on karhea ja ryppyinen.

Mutta odottakaas kun kevät tästä hieman etenee ja näette minut kukassani, niin kukaan ei muista tätä harmaata ulkoasuani. Huumaan tuoksullani ja pyörrytän kauneudellani. Ja satokauden koittaessa kaikki saavat ihastella ja maistella runsasta, herkullista satoani, joka on vuodesta toiseen ollut yltäkylläinen. Omenani ovat täydellisiä.

Kunnes taas saapuu kevät ja edellisen vuoden satokausi on talven jäljiltä kaukaisena muistona kellarin hyllyllä. Hillopurkilla on kangashattu ja kyljessä nimitarra: Mummon Omppuhillo. Viimeistä purkkia viedään.

Jokakeväinen hirveä hässäkkä on parhaillaan meneillään oksistossa. Sikin sokin oksat kieppuvat eri suuntiin, ylös ja eteenpäin pyrkien. Kukin oksa raivaa tilaa valossa voidakseen tuottaa oksiston kanssa yhdessä kelvollisen sadon sitten kun sen aika on.

Lähtisin lentoon ihan justiinsa, jos olisin puu pelkästään oksistoni perusteella. Eikä meistä omenapuista olisi lentohommiin. Niin kuin risupensas autiomaassa kieppuisin tuulen mukana minne sattuu, ellei minulla olisi runkoa ja juuria.

En kuitenkaan pelkää lentoon lähtöä, koska tiedän, että juureni pitävät minut paikallaan.

Antaa oksien tehdä mitä oksien pitää. Kyllä ne siitä rauhoittuvat, viimeistään silloin, kun omenat ovat oksilla. Nuo, nyt vielä levottomat oksat, taipuvat kesän lopulla sato sylissään maata kohti laskien hedelmänsä varovasti maahan. Elleivät sitten visko omeniaan mahdollisimman kauaksi. Omenien töminä nurmikolla kertoo omaa tarinaa.

Tapaat sukuani mehuna, hillona, kuivattuina siivuina, piirakan päällä ja tietenkin suoraan puusta poimittuna matkalla suuhun maistamaan täydellisen happaman makeaa makua. Mutta valitettavasti omenia näkee myös kassikaupalla peltoon haudattuna ja tunkiolle vietynä. Satomme koetaan jopa riesana.

Niin ovat riesa ja riemu samassa paketeissa, omenapuussa. - Siinä kait syy ikuiseen suosioomme.

Onnenkynä

Kevään korvalla luokan kynävarasto on huvennut, edellisen vuoden tapaan. Jonkin verran talven aikana on esiintynyt vielä kynän tai terän katkomista sekä kynänpään pureskelua. Ja mystiset kynien katoamiset ovat herättäneet jälleen kerran epäilyn siitä, että jonkinlainen kynäsyöppö on ihan oikeasti olemassa luokassa (vertaa sukkasyöppö, joka tekee sukista parittoman, yleensä pesukoneen pesuohjelman jäljiltä).

Pyyhekumien tilanne on vieläkin huonompi kuin kynien. Kumit ovat häviämässä sukupuuttoon. Muutama yksilö on selvinnyt talvesta ja näitä kuminjämiä varjellaankin tarkoin. Pyyhekumittomassa luokassamme olemme voineet harjoitella kohteliaisuuksia kuten: ” Voisitko lainata kumia?”

Tänä talvena suurin syy kynien suureen hävikkiin taitaa kuitenkin olla se, että kynillä on tehty sitä mitä kynillä pitääkin tehdä: on kirjoitettu sanoja, lauseita, pieniä tarinoita sekä kirjaimia ja tavuja - kukin oppija oman oppimispolkunsa mukaisesti.

Kirjoittamalla on ilmaistu mielipiteitä ja annettu opettajalle palautetta vaikkapa läksyistä, tähän tapaan:

Kynän välityksellä on ilmaistu myös tunnetiloja. Paperiin on sotattu piirtämällä tummalla ja vahvalla jäljellä vihaa ilmaisevia kuvioita tai kirjoitettu loukkaavia sanoja. Samat kuviot ja teksti vaikkapa pulpetin kanteen tai kirjan sivuille piirrettynä ovat alleviivanneet entisestään kirjoittajan tunnetilaa. Mutta yhtä lailla sama kynä on kirjoittanut katuvia ja ystävällisiä sanoja. Kynällä on kirjoitettu rohkaisevia sanoja kaverille ja on piirretty ystävyyden merkkejä ja piirroksia.

Kynän avulla on käyty viestintää silloin, kun puhuminen tuntuu vaikealta tai tilanteeseen kuulumattomalta. Kynän painojälki, kirjoitetut sanat ja piirretyt kuviot ovat yhdessä välittäneet viestin vastaanottajalle paljon kynäilijän ajatuksista.

Onnenkynä on yksi niistä harvoista lyijäreistä, joka on selvinnyt talven yli. Nimensä se sai yhden oppijan samanlaisesta kynästä, joka hävisi. Uhkasi kirjoittajan lakko, ellei Onnenkynä löydy. Onneksi laatikostani löytyi vielä yksi kynä, aivan saman näköinen kuin hetkeksi hävinnyt Aito Onnenkynä.

Nyt tätä luokan Onnenkynää saa lainata kuka vaan. Onnenkynä auttaa kirjoittajaa huolellisuuteen ja tuottaa muuten vaan kirjoittajalle onnea. Oppija on viisas, kun on tällaisen kynän ominaisuuden huomannut! Itse olen ollut havaitsevinani, että aivan kuin Onnenkynä myös rauhoittaisi käyttäjäänsä..

Päivä punaisena

Säbäturnauksessa
tunnustettiin jälleen väriä, kun
pelikenttää maalasivat
vuoroin päävärit ja vihreä.

Maila, pilli, pallo,
ilo, huuto ja kannustus!

Niin taas saivat vauhtia:
sisukkaat sähkönsiniset,
vikkelät viidakonvihreät,
ketterät gepardinkeltaiset ja
pirteät paprikanpunaiset.

No, kuinkas siinä kävikään?

Pirtsakat paprikanpunaiset
pokkasivat kiertopokaalin ja
veivät pystin takaisin
sinne mistä toivatkin!

Hei! Hei! Hei!

Kohtaaminen

- Ope, olitko säkin täällä eilen?

Kysyy oppija minulta kesken läksynannon koulupäivän päätteeksi, katsoo minua silmiin ja minä häntä, kumpikin meistä aidosti miettien, että olinko minä.

Eletään hiihtoloman jälkeisen viikon tiistaita. Tiedän olleeni koulussa myös edellisenä päivänä, aivan kuten kysyjäkin oli. Silti mitään muistijälkeä kohtaamisestamme, joka olisi heti muistunut mieleen, ei ollut jäänyt kummallekaan meistä.

Apua, enkö ole nähnyt lasta koko päivänä? Onko lapsi jäänyt kohtaamatta?

Hetken mietittyämme päädyimme siihen, että kyllä minäkin olin maanantaina paikalla. Muistimme, että ruokailimme yhdessä ja juttelimme samalla lomasta.

Oppija totesi lopuksi, että kun menee välillä nämä päivät sekaisin, eikä aina tiedä mitkä asiat tapahtuvat minäkin päivänä. Älä välitä, niin menee minullakin, lohduttelin oppijaa.

Vaikka ei hän oikeastaan lohdutusta kaivannut – hän vaan totesi asian laidan, että toisinaan päivät sekoittuvat yhdeksi kokonaisuudeksi, eikä aina tiedä oliko eilen eilen, vaiko jo viikkoja sitten.

Jäin vielä miettimään oppijan kysymystä läsnäolostani, kohtaamisesta. Helpotuksen huokaus, kun mieleeni palautui tilanteita päivän varrelta, jossa oppija oli saanut jutella kahden kesken aikuiselle luokassa tai ruokalassa, ei minulle, mutta avustajalle, icehearts-kasvattajalle tai toiselle opelle.

Kohtaaminen arjessa, helppoa se ei aina ole koulussakaan. Onneksi sitä saakin toteuttaa koko työyhteisön voimin.

***
valokuva kuvasta: "Pöllö", tekijä satutaiteilija Petronella: www.Fairytalepetronella.com

Puolisen tuntia

Kaikki olivat ajoissa koulussa, myös se joka näytti juuri sängystä ylös nostetulta (open lisäksi) ja oli ensimmäisen tunnin aivan hiljaa, nyökkäili kyllä. Se tunti meni muutenkin unisesti, vaikka muutamien suusta kuului asianmukaista sadattelua siitä, että on unohtanut sen mitä mielestään osasi ennen joulua. Mutta sehän kuuluu asiaan: unohtelu.

Lohduttelin, että et sinä lopullisesti ole mitään tärkeää unohtanut – hetkellinen unohdus kertoo vain hyvästä… siitä, mikä se nyt olikaan… lomasta.

Porukan ajoissa oleminen herätti jo pienen epäilykseni, että jaahas, kauankohan tätä kevätlukukauden vieraskoreutta, jos niin voi sanoa, kestää.

Noin reilut puoli tuntia se kesti - onneksi ei enempää. Sitten olikin aika poksauttaa hyvin ravistettu shamppanjapullo auki – jotakuinkin niin kuvatakseni se sitten meni. Kaikki ladattu energia ja jälleennäkemisen riemu pääsi valloilleen käytävällä: kisailua, halailua, pomppimista, ja juoksupyrähdysten voimasta olisi voinut lähteä vaikka lentoon!

Onneksi pääsimme pian siitä musatunnille, jossa homma oli taas osaavan käsissä ja saimme koottua itsemme.

Päivään kuului iloa, kuplintaa, sähellystä, kisailua kuka pukee nopeiten, juoksupyrähdyksiä ja lentoharjoituksia. Kun ollaan lujaa ensin hyvällä tuulella, niin huonot tuulet tulevat ja häipyvät yhtä vauhdilla.

Yhden tunnin alussa, kun avasin suuni sanoakseni oppijoille jotakin, mietin, että jos auktoriteettini mitataan tässä ja nyt sillä, kuka kuuntelee kun minä puhun, niin sitä ei ole. Mittarissa ei värähtäisi mikään, mikä viittaisi auktoriteettiin, koska kukaan ei kuunnellut. Sillä kaikki puhuivat yhtä aikaa, eri asiasta, yksi pyöri muuten vaan. Kaikki olivat kuitenkin hyvällä tuulella ja minusta se oli tärkeämpää kuin omat jorinani.

Tänään nähtiin myös ihan ensimmäiset oikeat kevään merkit, kun Ne räpyttelivät siipiään ja opettelivat lentämäistä – ei kuulemma tarvitse enää heitä autolla kuljetella. Voi lentää ihan minne itse haluaa!

Ja eikös se kuulu myös ihan opetussuunnitelmaan - siipien räpyttely ja lentämään opettelu?

Tavoite on ainakin asetettu ja siipien räpyttely näyttää jo lupaavalta: