Vuosi 2015 - nämä 5 teemaa tuon tuliaisena

Aloitin aikanaan kirjoittamaan tätä blogia tarkoituksena tutkia tapaani tehdä erityisluokanopen työtä. Pidän työstäni, mutta voisinko oppia tai tehdä asioita jotenkin toisin, paremmin, mietin jatkuvasti.

Vuoden 2014 aikana kirjoitin kaikkiaan 55 blogitekstiä: pieniä havaintoja, kohtaamisista arjessa; tilanteista jotka ovat yllättäneet minut.

Ja myönnän, aina ei ole ollut helppoa huomata ja hyväksyä kasvun paikka ja mahdollisuus itsessä, ja jotkin opinpaikoista on täytynytkin käydä ihan kahden kesken itseni ja peilin kanssa.

Kirjoittaessani näitä tekstejä, ja nyt jo muitakin tekstejä, minulle on käynyt niin kuin monelle muullekin – kirjottaminen on vienyt mennessään. Enpä ikinä olisi uskonut, vaikka monesti sen kyllä kuullut ja lukenut, että kirjoittaessaan ”päätänsä tyhjäksi”, jos niin voi edes sanoa, niin tarve kirjoittaa vaan lisääntyy.

Vähän niin kuin rakkaus – mitä enemmän sitä tuhlaa, sitä enemmän se lisääntyy. Mitä enemmän kirjoittaa, sitä enemmän on tarve sanoa, tai jotain sen sorttista.

Mitä menneessä vuodessa on ollut sellaista, joka on kantanut työn arjessa, ja ottaisin sen mukaan vuoteen 2015. Ainakin nämä viisi teemaa otan:


1. Kohtaaminen - siitä kaikki alkaa; aina on mahdollisuus

2. Hiljaisuus - tauko on myös musiikkia

3. Tietoisuus - mm. siitä, että oppijoiden ikä vaikuttaa valtavasti siihen, mitä tapahtuu tässä ja nyt (huh! ja välillä hih!)

4. Arjen rutiinit - luovat turvaa; tekevät juhlan

5. Kirjoittaminen - hengittäminen; jatkuu osaltani ainakin kolmessa eri muodossa


On ollut ihan älyttömän nasta tunne, että juttujani on luettu! Kiitos, sinulle lukija!


Jatkan tänne kirjoittelua, jos vielä havaitsen kirjoittamiseksi taipuvaa työssäni erkkaopena.
Eli, mikäli ennustukseni pitävät kutinsa, niin pian taas tavataan blogitekstien merkeissä!

Onnellista ja Hyvää Uutta Vuotta 2015!

Armas arki

- Voinks mä hakee pallon lainaan pikkuluokasta? kysyy oppija välkälle lähtiessä.

On siis sovittu (lue: lähinnä ope käskenyt ja ennen kaikkea hyvät tavat niin velvoittavat) että koulun tiloissa ei hillutta ihan miten sattuu ja että tavaroita lainataan luvan, pois lukien oma lupa, kanssa.

- Joo, saat. Hyvä kun kysyit, vastaa ope. Aina sama vastaus opelta, joka ajattelee että toisto se on tässäkin tapauksessa paras tie oppimiseen.

Ja aivan kuin varkain, huomaamatta, kysymys-vastaus vuorosanat ovat toistuneet ainakin kerran päivässä jo viikkojen ajan muodostuen tavaksi. Rutiiniksi.

Oppija tai oppijat käyvät lainaamassa pikkuluokasta Iceheartsin pallon ja pelaavat välkän fudista aina viimeiseen minuuttiin saakka. Peli rakentuu ilmeisen toimivien kuvioiden varaan, kun tunnille saapuu pääsääntöisesti punaposkisia poikia hiki pipossa ja jälkipelikin käydään yleensä pihalla, ehkä vielä naulakoilla, mutta harvoin enää tunnilla. Kivat leikit ja pelit välkällä luovat hyvät puitteet opiskelulle, ope kiittää.

Koulu on ihmeellinen, oikeastaan aika ihana keksintö. Koulu kokoaa lapsia ja aikuisia yhteen saman katon alle. Koulu on paikka joka luo rutiineja, pysyvyyttä arkeen. Rutiinit pitävät yllä toimintakykyä ja tulevat näkyviksi, kun arki poikkeaa totutusta.

Tällä viikolla arki koulussamme on poikennut rajulla tavalla.

Oman luokan oppijat tarvitsevat tavallisia rutiineja. Näin on aina ja myös juhlakauden lähestyessä, mutta erityisesti tällä viikolla, rutiinien merkitys on korostunut. Koulupäivän aikana oppija lepää tutuissa toimissa. Ja kun koulupäivä päättyy, on tärkeä kuulla, että huomenna nähdään.

Meille koulun aikuisille on luotu puitteet koulun toimivilla käytänteillä kohdata tavallinen arki oppijoiden kanssa. On ilo tehdä työtä työyhteisössä, joka kannattelee myös silloin, kun arki poikkeaa totutusta. Siis todella ilo, vaikka ei aina naamasta näy ;)

Tyttöä muistaen

Vuosi sitten joulukuussa koulumme itsenäisyyspäivän juhlapäivänä kirjoitin tytön kohtaamisesta bussissa. Tänään sain kuulla, että tyttö kuoli eilen. Näin kirjoitin silloin vuosi sitten:


"Siinä hän istui minua vastapäätä, ihastuttava pieni koululainen reppunsa kanssa, pipo päässä. Hetkeä aiemmin tyttö oli astunut bussiin, äiti saattamassa ja pyytämässä kuskia kertomaan tytölle, kun kyyti on oikean koulun kohdalla. Sanoin, että meillä on sama määränpää. Voin kertoa tytölle oikean pysäkin.

Esittäydyimme etunimillä ja vaihdoimme muutaman sanan matkan aikana. Oli tytön ensimmäinen bussimatka kouluun. Emme olleet tavanneet toisiamme aiemmin. Kävi ilmi, että olemme olleet kuitenkin samassa koulussa jo pari kuukautta. En tunne häntä vieläkään. Kohtaamisemme oli lyhyt ja silti siitä jäi äärimmäisen hyvä ja iloinen olo.

Tietämättä tytön murheista tai iloista yhtään mitään, tuntematta ihmistä ollenkaan, minulle tuli kuitenkin sellainen tunne, että hän on elämässään tyytyväinen. Onnellinenkin ehkä. Tytöstä välittyi ilo, luottavaisuus ja miten sen sanoisi, tavallisuus? Hyvällä tavalla tavallisuus.

Bussi oli pian perillä. Toivotimme mukavat koulupäivät ja lähdimme omille tahoillemme kouluun.

* * *

Siinä hän taas oli. Tyttö, jonka tapasin aamulla bussissa. Minä istuin oppijoitteni kanssa koulun salissa osana itsenäisyysjuhlayleisöä. Moni oli päivän aikana pukeutunut parhaimpiinsa. Tyttö oli vaihtanut päällensä juhlamekon. Nyt hän seisoi kuoronsa eturivissä laulamassa meille, yleisölle. Sama ilo, läsnäolo olivat taas läsnä."


Jokainen ihminen jättää jäljen elämään.

kuvan nimi: "Rakastan", tekijä: satutaiteilija Petronella Grahn

Koska mul on tää adhd

Kaverukset juttelevat koulun käytävällä. En tunne näitä alakouluikäisiä tyyppejä entuudestaan, mutta kiinnitän huomioni heidän jutusteluunsa. Keskustelun aihe on nimittäin niin ajankohtainen, että se pyörii aika monen meistä opettajan mielessä, myös minun.

Se on tietenkin arviointi. Kaverukset juttelevat ennen joululomaa annettavista väliarvioinneista. Siis näistä, joissa arvioidaan opittuja asioita sanallisen väittämän perässä kirjaimin: A on ylin tai paras ja E sitten siellä arviointiasteikon toisessa päässä. Jotkut opet lisäävät omia lauseita arviointeihin.

Keskustelussa kaveri toteaa toiselle: ”En voi koskaan saada A:ta mistään.” Toinen ihmettelee moista, että mitenkä niin et voi. ”No, koska mul on tää adhd. Ja ilman lääkkeitä mä en pysy paikalla” vastaa kaveri.

Miten niin et voi saada?! mietin, tietäen myös varsin hyvin kysyväni asiaa itseltäni. Lapsen sanat ovat kaikuneet mielessäni monta päivää.

Sillä enhän vain arvioinneissa arvioi lasta ja hänen ominaisuuksia tai persoonaa? Osaanko arvioida sitä mitä pitää? Ikuisia kysymyksiä risteilee päässäni, vaikka lukuisia arviointeja on jo tullut tehtyä vuosien varrella tässä työssä.

Koulussa opitaan asioita, tietoja ja taitoja, joiden etenemistä tulee arvioida. On paljon helpostikin mitattavia asioita: osaa kertotaulut tai ei osaa. Olipas karkea esimerkki. No, joka tapauksessa.

Mutta yhtä totta on myös se, että koulussa opitaan asioita, joiden mittaaminen ja edistymisen näkyväksi tekeminen tehdään päivittäisissä kohtaamisissa. Miten ollaan ihmisiksi? Mikä on sopivaa käytöstä? Mitä kuuluu? Kuinka voit? Ne opitaan, kun kohdataan ihminen ihmisenä. Tähän arviointiin tarvitaan läsnäoloa ja ihmisiä.

Movemberit silmien alla

Opehuoneen naistenhuoneessa
joulukuun ekana
peilikuva edessäni kertoo:
marraskuu on takana.
Alla silmien on
mustaa hohtavaa,
se muistona on movemberin.

Marraskuu on murhaa –
tappaa kaiken
turhan,
joskus kauniinkin.

Aja pois movemberit alta silmien,
koska alla kovan maan
uinuu uusi, huudetaan.

Mut' on se siellä turvassa,
alla movemberin,
ja joskus itää
kesken pimeimmän.

Siis, älä leikkaa
vielä - mustaa tarvitaan!
Eihän muuten näy
valo
heikoin.