Kaverukset juttelevat koulun käytävällä. En tunne näitä alakouluikäisiä tyyppejä entuudestaan, mutta kiinnitän huomioni heidän jutusteluunsa. Keskustelun aihe on nimittäin niin ajankohtainen, että se pyörii aika monen meistä opettajan mielessä, myös minun.
Se on tietenkin arviointi. Kaverukset juttelevat ennen joululomaa annettavista väliarvioinneista. Siis näistä, joissa arvioidaan opittuja asioita sanallisen väittämän perässä kirjaimin: A on ylin tai paras ja E sitten siellä arviointiasteikon toisessa päässä. Jotkut opet lisäävät omia lauseita arviointeihin.
Keskustelussa kaveri toteaa toiselle: ”En voi koskaan saada A:ta mistään.” Toinen ihmettelee moista, että mitenkä niin et voi. ”No, koska mul on tää adhd. Ja ilman lääkkeitä mä en pysy paikalla” vastaa kaveri.
Miten niin et voi saada?! mietin, tietäen myös varsin hyvin kysyväni asiaa itseltäni. Lapsen sanat ovat kaikuneet mielessäni monta päivää.
Sillä enhän vain arvioinneissa arvioi lasta ja hänen ominaisuuksia tai persoonaa? Osaanko arvioida sitä mitä pitää? Ikuisia kysymyksiä risteilee päässäni, vaikka lukuisia arviointeja on jo tullut tehtyä vuosien varrella tässä työssä.
Koulussa opitaan asioita, tietoja ja taitoja, joiden etenemistä tulee arvioida. On paljon helpostikin mitattavia asioita: osaa kertotaulut tai ei osaa. Olipas karkea esimerkki. No, joka tapauksessa.
Mutta yhtä totta on myös se, että koulussa opitaan asioita, joiden mittaaminen ja edistymisen näkyväksi tekeminen tehdään päivittäisissä kohtaamisissa. Miten ollaan ihmisiksi? Mikä on sopivaa käytöstä? Mitä kuuluu? Kuinka voit? Ne opitaan, kun kohdataan ihminen ihmisenä. Tähän arviointiin tarvitaan läsnäoloa ja ihmisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti