Vanhempainiltaa!

- Mitä sun mukissa lukee? Mistä oot saanu sen? kysyy oppija luokassa nähdessään pöydälle jääneen mukini.

Kerron saaneeni mukin pari vuotta sitten yhdeltä oppijalta, ja luen mukissa olevan tekstin oppijoille ääneen:

Elämässä on unelmia, ja opettajat auttavat tekemään niistä totta!

- Ei varmasti pidä paikkaansa! kuuluu spontaani vastaus kysyjältä. - Ei opettajat niistä unelmista totta tee. Vai mitä? ja kääntää katseensa vierustoverin puoleen saadakseen varmistuksen tiedolleen. Vierustoveri ei ihan vielä tiedä, mistä puhutaan, mutta kuuntelee tarkkaan kun kysyjä jatkaa:

- Kyllä se on vanhemmat, jotka ne lelut ostaa - ei opettaja. Eiks nii?
Nyt vierustoverikin on kärryillä ja on ehdottoman samaa mieltä ikätoverinsa kanssa.

Ja minä myös, olen niin samaa mieltä oppijoiden kanssa.


TÄLLÄ VIIKOLLA koulussamme pidettiin kaikkien alkuopetusluokkien vanhempainillat. Omassa luokassa oppijat askartelivat vanhempainiltaa varten kortin, tervehdyksen kera, yllätyksenä omille vanhemmilleen. Kortti jemmattiin omaan pulpettiin, joka oli ensin siivottu. Oppijoita jännitti etukäteen, löytävätkö äidit ja isät varmasti kortin pulpetin kätköistä.

Vanhempainillassa jokainen kortti löytyi. Illan aikana vanhemmat tekivät lapsillensa yllärinä kortin, joka vastaavasti piilotettiin pulpettiin. (Ja käytiin siinä vanhempainillassa joitakin asioitakin läpi, mutta ne ovat tässä jutussa sivuseikka.) Voi sitä riemua, kun seuraavana aamuna kerroin lapsille, että pulpetissa odottaa yllätys! Lapset penkoivat pulpettiaan: jokainen lapsi sai omalta vanhemmalta (tai vanhemmilta) postia! Korttia tutkailtiin moneen otteeseen päivän aikana.

EN ARVANNUT etukäteen, miten tärkeä juttu tämä postin vaihto oli lapsille. Aivan kuin vanhempien ja opettajan välinen yhteistyö olisi konkretisoitunut oppijoille. Silmät loistaen oppijat kuuntelivat illan kulkua siitä, kun vanhemmat olivat etsineet yllätystään (ja samalla ihastelevat siistiä pulpettia!) ja kuinka he olivat askarrelleet kortteja. Tällainen kokemus helpottaa yhteistyötä entisestään, kun oppija tajuaa aikuisten olevan samassa veneessä: kaikki toimivat lapsen parhaaksi.

ALKUOPETUSIKÄINEN LAPSI haluaa nähdä ja kuulla, että vanhemmat ovat hänestä ylpeitä. Oppija haluaa näyttää vanhemmille, että osaa asioita ja samalla haluaa kuitenkin kaiken tuen. Oppija haluaa toimia oikein. Oppija on lapsi, joka haluaa tulla hyväksytyksi. Lapsi ilmaisee kyllä toiveensa ja tarpeensa, mutta usein ilmaisussa on jonkinlainen salaus päällä. Lapsen joskus hapuilevan ilmaisun salakoodin purkamiseen tarvitaan vanhempien lisäksi kaikkia meitä aikuisia.

Vaikka vanhemman paikka on silti ihan spesiaali (eikä mikään uutinen) - auttaahan se niissä unelmien toteuttamisessa.. :)

Vanhempainillan jälkeen sateenkaari taivaalla koulun lähellä kertoo, että Täällä On Aarteita..

NOU HÄTÄ!

Nou hätä! hokee tyyppi luokassa. Yksi oppija kysyi jo eilen hokijalta, miksi tämä toistaa jatkuvasti ”Nou hätä!” . Ja mitä se edes tarkoittaa?

Sama fingliksen puhuminen jatkui tänään. Oppija laski yhteen kaikki hokijan lausumat nou hädät ja sai tulokseksi yksitoista, kaikki vajaan tunnin aikana.

Puhutaan joko suomea tai englantia, ja mieluummin tietenkin suomea, koska ollaan suomenkielisessä koulussa, mutta ei sekoiteta kieliä. Eikä se auta, vaikka väliin sanoo englanniksi: ”Aa jyy redi?”, niin kuin tänään hokija yritti sanomisellaan pitää suomen ja englannin kielet erillään.

Kielenhuolto on alkanut luokassa oppijoiden tutkaillessa hokijan sanavarastoa. Ja koska hokija on allekirjoittanut itse, voin vain olla tyytyväinen, että kieliasuni on yhtä tarkan syynin alla kuin asuvalintanikin.

Nou hätä! -tunti
Eilen aloitimme ompelukäsityön. Ensimmäisenä tavoitteena jokaisella oli saada solmu langan päähän ja pujotettua lanka neulansilmän läpi. Monta onnistumista ja vain muutamia nou hätä –kommenttejani. Ompeluvaiheeseen päästyä, lanka irtosi välillä neulasta, lanka rispaantui pujotellessa sitä uudestaan neulansilmään ja ylimääräisiä solmuja ilmaantui lankaan, ja mitä kaikkea ompelussa tuleekaan vastaan, sai aikaan oppijoissa ymmärrettävää tuskastumista.

Apua olisi haluttu tietenkin heti. Tarkoitan ihan heti. Siihen kohtaan tulin sanoneeksi (ilmeisesti aika monta kertaa): Nou hätä! Autan sinua kohta. Joudut odottamaan vähän aikaa.

Siinä nou hätä –kommentin ja avun saamisen välissä ehdimme juttelemaan monta asiaa ja analysoiduksi tuli myös tapani aivastaa kovaa (aivastelin eilen jatkuvasti), jaoimme muutaman muiston Muumeista ja tietenkin siinä sitten kerroin, mitä nou hätä tarkoittaa.

Ei hätää, kaikki on ihan hyvin. Malta vähän. Apua tulee, eikä haittaa, jos joudut vähän odottamaan.

Ja mikä parasta, open apua odotellessa kaverin avun sai mukavasti liikkeelle.

Toisen luokan kansalainen

Kaikki on ennallaan ..

- Onko sun mekko sen takia kirjava, että me taas tunnistetaan sut? kysyy oppija minulta ensimmäisenä koulupäivänä kesäloman jälkeen ja jatkaa..

- Niin kuin silloin, kun oltiin ekalla, sulla oli se värikäs haalari ekana koulupäivänä, ja oli koko viikon.

Ensimmäinen koulupäivä on piirtynyt tarkasti oppijan mieleen, vaikka siita on jo vuosi aikaa.


.. ja mikään ei ole niin kuin ennen

Niin. Ilmeisesti myös tokaluokkalainen näkee, kuulee ja muistaa kaiken - ei ehkä aina sitä, mitä minä olin suunnitellut, mutta oman kasvun suunnitelman mukaan.
Kesä eikä mikään tauko pyyhi pysyviä muistijälkiä. Oppija aistii kaiken.
- Vaikuttavaa.

Monessa oppikirjassa viitataan luokkatasoon laittamalla kirjan nimen perään numero. Oppijat keskustelivat uusien (kierrätettyjen) kirjojen ääressä tutkaillen kannen numeroa kaksi ja päättelivät, että ensi vuonna kannessa komeilee numero kolme, sitten neljä, viisi jatkaen numerosarjaa pitkälle, ja lopuksi totesivat:
- Sitten lopulta me ollaan jo aikuisia!

Ajan kuluminen tuntuu joskus juuri tuolta - vuodet vain vilisevät ohi numerosarjana.

Eka kouluviikko.