Lähikoulusta on lyhyt matka kesälomalle

Seison koulun ulko-ovella, siirryn rappuselta muutaman askeleen pihalle päin, että näen varmasti vielä jokaisen.

Siellä ne menevät – koko joukko samaan suuntaan, muutama vanhempi seuranaan. Todistus on ekaluokkalaisen kädessä, askel on kepeä. Hameen helmat heiluvat menninkäisellä, jolla hame on. Pyöräilevä menninkäinen hyppää menopelinsä selkään ja tavoittaa muun joukon.

Koulun parkkipaikan kulmalla menninkäisistä uninen kääntyy vielä ympäri: viimeiset vilkutukset oven suuntaan. Vilkutan takaisin.

Loputtomiin ei voi matkustaa ensimmäisessä luokassa. Elokuussa matka jatkuu toisen luokan kansalaisena. Seura on silloinkin ihan priimaa, kun menninkäiset palaavat takaisin kouluun kesänsä kanssa. Tuolloin he valloittavat koulurakennuksen - ja kanssaihmisten sydämiä - tokaluokkalaisina.

Oppijat, menninkäiset, ovat lomansa ansainneet.

Hyvästit vain Aapisille!

Lukuvuoden päättyessä

Olen liikuttanut nihkeää rättiä pöydällä ja kaapin hyllyllä
– olen vain siivonnut.
Olen pakannut luokan kaapeista kirjoja muuttolaatikkoon ja kantanut laatikon uuteen luokkaan käytävällä kulman takana
– olen vain siirtänyt tavaroita.

En ole aloittamassa mitään enkä lopettamassa sitäkään vähää.

Olen siinä samassa muutoksessa kuin
talvisena maanantaiaamuna bussissa töihin menossa
– kaikki on ihan hyvin, ennallaan
ja siltikin ihan toisin.

Oppija, elokuussa tavataan.
Koulu on.

Pala lukuvuotta

Näyttämö on vielä pimeänä. Ensimmäisen ohjelmanumeron esiintyjät kompastelevat aloituspaikoilleen lavalle odottamaan pienten tiimin kevätjuhlien kenraaliharjoitusten alkamista.

Muut tiimin luokat valuvat hiljalleen saliin aikuistensa johdolla. Heitä odotellessa lavalla ehditään sopimaan tappelu, joka kehkeytyi kahden kaveruksen kesken matkalla luokasta saliin. Sen verran tuore on riita, että pikasopu onnistuu.

Näyttämö valaistaan ja se herättää suurimman osan lavalla odottavista esiintyjistä: hei, yleisö on paikalla, nyt jännittää! Keskustelukerholaisille pitää käydä erikseen kertomassa, että kenraali on ihan kohta täällä eikä enää voi kaivella nenää tai kutittaa kaveria. Yksi sanoo, että jännittää ja yrittää piiloutua paitansa alle. Kukaan ei yritä kuitenkaan karata.

Esiintymisjännitys kuuluu asiaan ja saa ihmeitä aikaan.

Yleisö istuu paikoillaan ja kenraaliharjoitus voi alkaa.

Ihme on se, että esiintymismusiikin ensitahdista alkaen lavalla tapahtuu jotakuinkin sovittuja asioita, sovitussa järjestyksessä. Lavan reunalta peukutan sen minkä kerkeän hänelle, jonka katse hakee varmistusta – ja silmät loistavat onnistumisesta ja ilosta. Toinen aikuinen johtaa koko pakettia, että homma toimii niin kuin pitää. Yhtään ylimääräistä katoamistemppua lavalla ei enää nähdä, vaikka harjoitusten perusteella siihenkin on varauduttu.

Roolit vaihtuvat vuorotellen, kun ryhmä toisensa jälkeen vaihtaa yleisöstä esiintyjäksi. Lapsen näköistä ja kokoista ohjelmaa seurataan yleisössä innostuneena ja kannustaen. Esiintymisjännitys purkautuu oman suorituksen jälkeen yleisössä välillä holtittomana nauruna tai puheripulina. Yhteislaulu tempaa kuitenkin mukaansa jokaisen vähintäänkin tuttuihin kertosäkeisiin.

Tuttu alkaa olla myös keväinen biisi, joka alkaa sanoilla Jo joutui armas aika.

mihin sinulla on kiire / mihin olet menossa /
siellä on leijona nälkäinen ja vihaMbio Za Niniinen /
ja me lauletaan / ja me lauletaan /
ole iloinen vain / ole iloinen vain /


Arnold Chiwalala san.&säv.&sov.: Mbio Za Nini
levyllä WITO; Arnold Chiwalala Band

Konsertti Icehearts-toiminnan hyväksi perjantaina 23.5.!

Musiikki tekee hyvää! Perjantaina 23.5. klo 19 Lumossa konsertoidaan Icehearts -toiminnan hyväksi. Konsertissa kuullaan Mikkolan koulun musaluokkien lisäksi myös muita artisteja.

Hyvä Mikkolan koulu ja Suomen Icehearts ry konsertin järjestämisestä!

Kyllä hyvän tekeminen helppoa - ja kivaakin vielä. Lippuja konserttiin voit tiedustella Lippupalvelusta, katso lisää linkistä.
Tukikonsertti Icehearts-toiminnan hyväksi

Runsasta satoa korjataan viimeseen päivään saakka - ilolla!

Luokan seinien harmaa väri paljastuu alta, kun seiniä riisutaan oppijoiden töistä. Syksyllä kukaan oppijoistani ei kysellyt kuulakärkikynällä kirjoitettujen erilaisten pienten tekstien ja puumerkkien perään, joita löytyy sieltä täältä luokan seiniltä, tyyliin I was here. Nyt, yhdeksän kuukautta myöhemmin, oppija kysyy, miksi seinään on kirjoitettu myös ruma sana. Niin - ollaan opittu lukemaan.

Pulpettia siivotessa tavarakätköjen alta paljastuu pulpetin pohja ja monta aarretta löytyy uudestaan. Näin tapahtuu keräilijämenninkäisille ja he joutuvat kuljettamaan tavarat kotiin useana eri päivänä.

Organisoijamenninkäiset sitä vastoin pitävät ja ovat pitäneet koko lukuvuoden tavarat pulpeteissaan pinoissa koon mukaan. Pulpetissa ei ole mitään turhaa, ainakaan menninkäisen mielestä. Tavaran kuljetus hoituu kevyemmällä kalustolla: yksi pussi riittää kuljetukseen.

Minun työpöytäni sisältö kulkee kolmessa laukussa. Siinä syy pöytäpinnan tyhjyyteen. Erona menninkäisiin, minä kuljetan tavaroita edes takaisin kodin ja koulun välillä, mitään en näytä jättävän minnekään, korkeintaan hukka nimiseen paikkaan!

Minulla on vielä paljon opittavaa menninkäisiltä.

Luokkatila on palaamassa alkuasetelmiin – kaikki näyttää hiljalleen siltä, kuin viimeksi elokuussa. Seinäpinnat näkyvät ja pulpettien kannet saa taas kiinni. Luokka on pian muuttovalmis. Mitään ei ole tarttunut seiniin tästä vuosikerrasta, lukuun ottamatta sinnarin jämiä ja menninkäisten iloa. Seinät kuiskaavat: We were here!

Lappu luukussa

OLEME SYÖM
ÄSÄ KAIKI TULE SINÄKIN KITOS

Ravintolan mainoslause? Voisi olla. Tänään kuitenkin teksti komeili käsin kirjoitetussa lapussa kurkistusluukussa luokan ovessa.


Jos joukosta puuttuva oppija sittenkin tulee kouluun.. Ja hän huomaa lapun, lukee sen niin osaa tulla oikeaan paikkaan. Lappu kiinnitetään sinnarilla ikkunaan ja luukku kiinni. Tekstin sanat on kirjoitettu pötköön upein tikkukirjaimin.

Lappu kertoo olennaisen tästä lukuvuodesta.

Kirjoittamalla voi välittää viestejä ja vaikuttaa. (Tekstissä on tietoa enemmän kuin Allu-testissä.)

Syömään menee kaikki, joka päivä - tule sinäkin. Syömisen lomassa opitaan olemaan ihmisiksi ja jutellaan. Kaverin läsnäolo noteerataan, poissaolijan perään kysellään. Osaamme olla kohteliaita, kiitos kuuluu sanavarastoomme.

Nyt ku

avaan työpaikan ulko-oven, käytävän seinustalla seisoskelee yläkoululaisia odottamassa koulun alkamista. Tervehdin. Saan vastauksen niiltä, joita korvakuulokkeiden välityksellä tuleva input ei ole vienyt mennessään. – Ihanan aamu-unista jengiä kellon ollessa himpun vaille kahdeksan.

Jatkan käytävää kohti opehuonetta. Matkan varrella tervehdin kouluisäntää lasikopissaan. Vastaus on tuttu pään nyökkäys ja huulilta voin lukea moi.

Opehuoneessa tuoksuu tuore kahvi. Eteisessä vedän lilan työasun ylleni. Vähän niin kuin lääkäri pukee valkoisen takkinsa, mutta ei yhtään sinne päinkään. Vaihdan ulkokengät pinkkeihin feikkikrokseihin. Tervehdin työkavereita: moi! huomenta!

Viimeistään kellon soidessa suuntaan toista pitkää käytävää pitkin luokkaani. Saan innokkaan vastaanoton, kun parvi menninkäisiä lentää vastaan halatakseen minua (ekalla luokalla työskentelemisen iloja, ei sen kummempaa). Menninkäiset ovat ilmeisesti lyhytmuistisia tai muuten vaan läheisyyteen taipuvaisia, koska halausrituaali toistuu usein myös välituntien jälkeen. Joka päivä.

Päivän ensimmäisen halauksen yhteydessä saan seikkaperäisen selvityksen tapahtumista ennen koulun alkamista koulun pihalta. Selvityksessä Minä niminen hahmo on toiminut sovittujen sääntöjen mukaan. Ja jos on töpeksitty, niin silloin Se tai Toi on ollut asialla.

Menninkäisillä on olemassa ihan oma kysymyspatteristonsa niitä tilanteita varten, jos en heti, siis ihan heti kellojen soitua ilmaannu opehuoneesta kohti omaa luokkaa. Silloin menninkäiset muuttuvat toimittajiksi tiukkoine kysymyksineen. Miksi et tullut heti kun kello soi? on kysymyksistä helpommasta päästä.

Virallisesti työni alkaa vasta nyt, kun koulun kello on soinut. Oppiainejaollisesti koulupäivässä olisi vuorossa matikkaa.

No. Nythän on kuitenkin niin, että alkavan tunnin sisältö, jonka tässä tapauksessa pitäisi liittyä matikkaan, riippuu kirjaimellisesti menosta koulussa, kotona ja ties missä ENNEN kyseistä oppituntia.

Ensin täytyy kartoittaa mikä on oppijan fiilis: mitä kuuluu?, sitten siinä samalla yritetään houkuttaa oppimisen äärelle sekä oppijat että itseni. Vieläpä ilon kautta, niin päästäisiin paremmin flow-kokemuksiin.


Viimeiset kaksi vuotta peräkkäin olen opettanut kahta keskenään hyvin eri tyyppistä ekaluokan ryhmää. Yksi piirre näitä oppijoita kuitenkin yhdistää, ja se on tatuoitunut mieleeni: nyt ku.


Menninkäiset ovat nytku kansaa.


Menninkäiset elävät samaan aikaan menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta, joskin tulevaisuutta he eivät ymmärrä samalla tavalla kuin me aikuiset. Menninkäisille tulevaisuus on jo nyt. Se mitä teet nyt, teet tulevaisuudelle.

Jos Minän ajatukset ovat tilanteessa, joka Minän mielestä on tyystin Sen syytä ja Toi kiusasi, on alkuperäinen oppimistilanne juuri sillä hetkellä katkolla. Tai sanotaanko niin, että matematiikan oppimistilanne muuttui hetkeksi sosiaalisten ja tunnetaitojen oppimistilanteeksi.


Opettajan työ on oppijan oppimisen esteiden tunnistamista, niiden tunnustamista, raivaamista ja madaltamista, varmistamista, ettei uusia esteitä rakenneta ja rakennu.

Opettajan työ on oppimisen ilon virittämistä, oppimisen mahdollistamista ja varsinaiseen oppimiseen eri oppiaineissa sukeltamista. Kaikkea lueteltua jopa samanaikaisesti, ja ennen kaikkea yhteistyössä muiden aikuisten ja oppijoiden kanssa.


Sitku..
Sinä, joka olet mukana tekemässä päätöksiä koulujen ja opetuksen tulevaisuudesta rahan, ihmisten tai suunnitelmien muodossa, muistathan nytku-menninkäiset. Koska aikuisten työ lasten ja nuorten kanssa on myös toivon ylläpitämistä, tässä ja nyt.

Tietoisuus

Luulin olevani korvaamaton. No joo, olenhan minä. Sinäkin olet.

Mutta sillai arkisesti korvaamaton. Luulin, että maailma, tai vähintäänkin koulu, tai ainakin yhden luokan pyöriminen pysähtyy, jos minä en ole paikan päällä sitä pyörittämässä. Vesilasitesti kertoi totuuden, vaikka hetken olin näkeväni vedessä pienehkön kuopan etusormen upottamisen jäljiltä.

Ja koska en pode mitään vakavaa, ainoastaan vasemman käden toimimattomuutta ja ajoittaista särkyä, pää oli suuntaamassa kovaa vauhtia työpaikalle ja muihin arkiaskareisiin. Viimeinen sana oli liioittelua - lääkärin haastattelussa tulin tietoiseksi arkipuuhistanikin.

Ehdin käydä mielessäni läpi tekemättömien töiden listan, jonka olemassaolosta tulin tietoiseksi juuri sillä sekunnilla, kun totesin, että töihin ei ole menemistä käden kanssa.

Lääkäri tenttasi tekemisiäni viikonlopun ajalta saadakseen selvyyttä, missä olen saanut olkavarren hermon jumiin. Mitä ihmettä ihmiset tekevät viikonloppuisin? mietin, kun lääkäri tykitti kysymyksillään. Oletko tehnyt kotihommia? Siivonnut? Imuroinut? Haravoinut? Pessyt ikkunoita? kyseli lääkäri. Pyörittelin päätäni ei sanan vakuudeksi sitä mukaa kun kysymys saavutti tajuntani.

"Tai sitten se johtuu siitä, että et ole tehnyt mitään niistä hommista." totesi lääkäri lopulta lueteltuaan ensin kaikki olemassa olevat kotihommat. Nauroimme molemmat. Huumorintajuinen lääkäri. Ja niin oikeassa tehtyjen kotitöiden suhteen.

Hetken hengähdettyäni ja huolimatta pään sisällä olevasta tekemättömien töiden listasta, minut valtaa kuitenkin rauhoittava tietoisuus. Tietoisuus, joka pohjaa omiin kokemuksiin ja havaintoihin lukuvuoden varrelta, että työyhteisö kantaa. Työyhteisö on paljon enemmän kuin yksilöidensä summa. Se on ihmisiä ja toimivia rakenteita. Kyllä ne pärjää loppuviikon ilman minua.

Kirjoittaminen onnistuu yhdelläkin kädellä, joten seuraava jumi löytyy oikeasta kädestä. Sitä ja muita jumeja hoidetaan sitten kun... meinasin sanoa, että kesälomalla. Vaan enpäs sanokaan. Jumi hoidetaan just silloin, kun on sen aika.

Pihan siivoamisesta parikyt päivää

Varma merkki kesän läheisyydestä on koulujen pihojen siivous. Onhan siitä olemassa joku runokin..

puoli kuuta peipposesta,
västäräkistä vähäsen
pihan siivoamisesta parikyt päivää
pääskysestä ei päivääkään

Mietimme oppijoiden kanssa etukäteen, mitä pihalta kerätään ja mitä sinne jätetään. Mikä kuuluu luontoon ja mikä ei?

Siivouspäivän keräilykohde oli hyvä varmistaa etukäteen, koska menninkäiset ovat kerälijöitä. Roska on pienelle oppijalle monesti aarre, sen olen huomannut lukuvuoden aikana. "Pahimpaan" keräilyaikaan (lopputalvesta, varhain keväällä) siirryin ulko-ovelle portsariksi: sisään pääsi vain repun kanssa. Kaikki kättä pidemmät ja pienemmät kapistukset sekä ylimääräiset elolliset olennot oli jätettävä pihalle parkkiin. Jossakin kohtaa oppijoiden mukana tulevat, ulkoleikeissä käytettävät kepit alkoivat kasvaa kasvamistaan. Heräsi epäilys, harventavatko oppijat metsää tässä lähistöllä.

No, mutta keräilyvaihekaan ei kestänyt ikuisuutta vaan kevät eteni omaa tahtiaan seuraaviin vaiheisiin.

Mikä ei kuulu luontoon? kysymyksellä edettiin hyvin tässä kesän tuovassa siivoustehtävässä.

Käytetyn huumeruiskun nähdessään oppijan ei tule siihen koskea, vaan hän kertoo asiasta aikuiselle ja aikuinen hoitaa ruiskun pois pihalta. Tätä päivää, että asiasta pitää lapsia varoittaa.

Yksinkertaista

Kävele pururata ympäri - saat tarran.

Voiko tässä maailmassa jokin asia olla vielä näin yksinkertaista? Onko totta että tarra saa oppijan liikkeelle?

Unicef – kävely on tapahtuman toteutuksen suhteen juuri noin yksinkertaista.



Kierrä purtsi toisen kerran saat toisen tarran. Jatka kävellen tai juosten niin monta kierrosta kuin sovitussa ajassa ehdit, jaksat ja haluat. Voit kulkea yksin tai yhdessä kaverin kanssa, maisemia ihaillen tai kisaa juosten. Saat jokaisesta kierroksesta aina yhden tarran.

Meidän koulussa käveltiin hyvän asian puolesta vapun jälkeisenä perjantaina.

Unicef-kävelyn idea on yksinkertainen. Meinasin saada selkeän ajatuksen kuitenkin mutkalle käydessäni ohjeistusta läpi viikon aikana omien oppijoiden kanssa.
”Nyt en tajua. Onks nää nyt niitä aikuisten asioita? Pitääkö mun ees ymmärtää?” kommentoi oppija, kun yritin kertoa sponsoreiden hankkimiesesta ja rahan keräämisestä Unicefille tarrojen avulla. Yksi kuulija yritti kovasti ymmärtää ja lopulta ymmärsi jollakin tavalla. Muutaman oppijan katse jäi tyhjäksi ohjeistukseni suhteen.

No joo, tavallaan nämä olivat juuri niitä aikuisten asioita, olihan kyse rahasta. Olemme nimittäin käyneet pitkin vuotta keskusteluja siitä, mitkä ovat aikuisten asioita ja mitkä lasten asioita. Raha-asiat ovat aikuisten asioita, myös kotona.

Tyydyin lopulta tiivistettyyn ohjeeseen: kierrä pururata, saat tarran. Loput ohjeet kotiin.

Sekavasta ohjeistuksestani huolimatta oppijat toimivat pururadalla ihan juuri niin kuin pitääkin. Paikalla on paljon oppijoita tapahtumaan osallistumassa ja aika pian kulkeminen samaan suuntaan imaisee mukaan jokaisen. Rataa kierretään hiki hatussa juosten, maisemia ihaillen ja leppoisasti kävellen – kukin tyylillään. Kaikki ovat hyviä ja oikeita tapoja. Aikuisia on pururadan varrella varmistamassa reitillä pysymistä.

Pururadalla kuulen, kuinka kaksi oppijaa juttelee keskenään: "Tässä me kävellään ja autetaan samalla maailman lapsia." Unicef -kävelyn ydin on mennyt perille. Mitäpä sitä mutkistaa, selkeää asiaa.