Hiljaisuus

Aamulla tein lähtöä töihin hyvillä mielin, aivan kuten tällä ja viime viikolla. Olin taas saanut nukuttua hyvin ja sain herätä vasta kellon soittoon. (Olen viimeiset viikot iloinnut palautuneista unenlahjoistani!) Puuhaillessani siinä aamutoimien parissa, mielessäni välähti inhottava muistikuva viime syksystä, varmaankin lokakuulta. Tuossa muistikuvassa olen lähdössä myös töihin. Mutta minua ahdisti ja suorastaan oksetti ajatus töihin menosta. Menin silti. En tiennyt mitään niin kamalaa työtä kuin opettajan työ! Ilo oli silloin kaikonnut tästä ruumiista.

Tänään yli kolme kuukautta myöhemmin, paljon asioita on tapahtunut sekä luokassa että omassa elämässä sen eteen, että koen taas iloa. Entäpä jos en pystykään kokemaan enää työniloa työssä lasten parissa? Tämä kysymys oli kait työhön liittyvän muistikuvani suurin painajainen.

Luokassa oli tänään hetki jolloin oli aivan hiljaista. Hiirenhiljaista. Oppijat olivat uppoutuneet töihinsä. Ei edes ilmastointi pauhannut, kuten yleensä on tehnyt. Pysähdyin tähän hetkeen ja hengitin. Hetki venyi toiseksi hetkeksi. Huokaisin ja istuin hiljaa paikallani. Nautin. Aurinko paistaa, kesäinen kahvilan terassi, ei mihinkään kiire. Siltä se tuntui.

Viisi sekuntia. Noin arvio hetkien pituudesta ja hiljaisuuden kestosta sillä erää. Minkä määrässä häviää, laadussa voitetaan. Merkittävintä itselleni hetkessä oli kuitenkin havainto siitä, että koin tyytyväisyyttä. Olen oikeassa paikassa! Työniloa?

Hiljaisuus (ne ohikiitävät muutamtat sekunnit), tuntui uudelta, rauhoittavalta ja erittäin tervetulleelta. Kevään tavoitteita ovat ilo ja hiljaisuus.