Resurssi -runo

Ope,
onko sulla riittävästi resursseja
ottaa vastaan kaikki se,
mikä mieltäni painaa?
En ehkä osaa pukea heti
ajatuksiani ja tuntemuksiani
sanoiksi,
koska olen vasta
kasvava ihminen.

Ajatukset tulevat
minusta ulos joskus
isona möykkynä,
jäsentymättömänä tunteena
ja se pelottaa minua.

Tarvitsen sinua, aikuinen.

Onhan sinulle suunnatut resurssit
sellaiset, että voit elää
keskeneräisyyteni kanssa?

Ovathan omat voimavarasi
sellaiset, että kestät kaiken sen,
mikä minua hämmentää?

Rakas oppija,
niillä ja näillä mennään.
Se on vastaus aina.

Oletuksia

Keskustelun teemoja liikelounaalla ruokalistan mukaan tällä viikolla

 

Maanantai
uskonto, elämänkatsomustieto, filosofia, kansalaistaito, äidinkieli, ympäristö- ja luonnontieto, tapakasvatus

Tiistai
luvun 6 tai 8 hajotusta

Keskiviikko
sama kuin maanantaina

Torstai
sama kuin maanantaina, lisäksi lukujen 1 ja 2 hajotusta

Perjantai
sama kuin maanantaina



Kohtaamiset lasten kanssa tulevat tuttuun tapaan muovaamaan tästäkin viikosta ihan omanlaisensa. Keskusteluaiheet ovat vain omia oletuksia, ei tavoitteita.

Ihan ensiksi kuitenkin odotellaan, että jokainen saa ajastettua sisäisen kellon lisäksi rannekellonsa kesäaikaan..

Sisäpiha, mikä tila!
 

Kasin hajotusta ja muuta testiruokaa

Matikan ope minussa iloitsi jälleen keskiviikkona, kun koululounas tarjosi vatsantäytteen lisäksi matematiikan testin.

Tarjolla olleen broilepyörykkätestin ohjeen mukaan, ruokailija saa syödä enintään kahdeksan pyörykkää.

Tuttuun tapaan oma testijoukkoni ottaa ensimmäisellä kerralla vähän, keskimäärin kolme pyörykkää. Pöydässä alkaa armoton laskeminen, montako pyörykkää saa vielä käydä hakemassa lautasella olevien lisäksi. Muutama oppija laskee laskut nopeasti päässä, jotkut käyttävät sormia ja pyöryköitä apunaan. Tuttua on myös se, että samalla vahditaan ja lasketaan naapurin lautasen pyörykät, onhan testijoukko tunnetusti sääntökansaa. Ruokailu etenee kahdeksan pyörykän rajoissa. Yksi oppija tietää nälkänsä ja ottaa kerralla kaikki kahdeksan. Montako silloin saa käydä hakemassa? Nolla! riemuitsevat muut oikeasta vastauksesta.

Tälle kahdeksan pyörykän oppijalle broilerpyörykät tarkoittavat lähinnä ruokaa. Hän pyytää minulta vaikeita laskuja päässälaskettaviksi. Oppija laskee ruokailun lomassa kymmenylityksiä sadoilla ja käymme myös hieman kertolaskuja läpi.

Jokainen ruokailija saa syödä enintään kahdeksan broilerpyörykkää.
Otan ensin seitsemän.
Montako broilerpyörykkää saan ottaa lisää?

Kouluruokailu tarjoaa ajoittain myös kalapuikkotestin. Siinä on mahdollisuus havainnoida luvun kahdeksan hajotuksen lisäksi puolikkaita lukuja. Jos ensin ottaa 2½ kalapuikkoa, montako saa ottaa lisää? Laskeminen käy samalla sormijumpasta.

 

Keskusteltavaa riitti tänäänkin vaikka oli vain puuropäivä, sisäinen matematiikan opettaja sai olla rauhassa.

Yksi kestoaiheistamme ruokalassa on erilaiset ruokarajoitteet. Kristitty oppija pohtii jälleen tänään, miksi muslimi ei saa syödä sianlihaa. Muslimioppija vastaa, että sianlihan syömisestä muslimille tulee mustat hampaat. Paitsi jos syö vahingossa, niin silloin hampaat eivät mustu.

Hampaista päästään sujuvasti hammasrautoihin ja siihen, miksi niitä pitää joillekin hampaisiin laittaa. Yksi oppija tietää, että nainen ei ota itselleen miestä, jolla on kierot hampaat. Toinen oppija miettii ja sanoo isällään olevan kyllä vinot hampaat, mutta ei se äitiä haittaa yhtään. Ehkä hammasraudoilla on muitakin tehtäviä ja keskustelu jatkuu.

Mehukeiton kanssa puuro sekoittuu vaaleanpunaiseksi prinsessapuuroksi. Kaikki mikä on vaaleanpunaista on tietenkin nättiä ja hyvää. Kyllä pieni oppija tietää.

Nukuitko hyvin, oppija?

Heräsin päiväunilta.

 

Olin mennyt nukkumaan juuri sillä suloisella väsymyksen hetkellä, kun vähän ennen nukahtamista virta korvien välissä oli alkanut hiipua ja lähetys rätistä. Onko minulla nälkä vai jano? Aivoni välitti väsyneenäkin singnaaleja, mutta ne sekoittuivat keskenään. Ei. Minua väsyttää. Tahdon nukkua.

 

Täydellistä. Kahdestakin syystä: tunnistin väsymykseni ja sain nukkua.

 

Aivoni kävi huollettavana paikassa missä kaikkien nukkuvien aivot käyvät. Herätessäni tunsin, että huoltotyö on onnistunut.

 

Nukuitko hyvin? Söitkö aamupalan? Entäs se pelaaminen?

 

Kaikki kysymykset liittyvät oppimiseen ja siksi niiden vastaukset kiinnostavat minua, opettajaa.

 

Alakouluikäisen lapsen pitäisi nukkua 10 tuntia yössä, syödä aamupalaa ja muutenkin ruokailla säännöllisesti, tuijottaa erilaisia ruutuja joissain rajoissa (kaksi tuntia ennen nukkumaan menoa pitäisi lopettaa ruudun tuijottaminen, jotta aivot pysähtyvät kierroksilta ja kaikenlaisia ikäsuosituksiakin noudattaa) ja liikkua päivittäin. Puhumattakaan, että lapsella on tarve tulla nähdyksi. Kaikki vaikuttavat kasvuun ja kehitykseen, oppimiseen.

 

Suutarin lapsen kengät

 

Viesti opelta vanhemmille voi olla havaintoja oppijan keskittymättömyydestä, tunteiden aliahtelevuudesta ja ärtyneisyydestä. Näissä olotililoissa oppiminen on vaikeaa.

 

Oman lapseni opettaja oli meihin vanhempiin yhteydessä, kun lapsen käyttäytyminen ja oleminen koulussa oli muuttunut aikaisempaan verrattuna. Opettaja ei suinkaan kertonut lapsemme väsymyksestä tai nälkäisyydestä. Hän kuvasi lapsemme toimintaa koulussa ja tiesimme kyllä heti, mitä piti tehdä. Emme pyytäneet tukiopetusta. Joissain tilanteissa ongelmien ratkaisua helpotetaan, kun tarkastellaan ihan arkisia asioita. Näin tapahtui meidän perheessä.

 

Huolehdimme vanhempina siitä, että tämä alakouluikäinen lapsemme syö aamupalan myös niinä aamuina, kun hän lähtee kotoa yksin kouluun. Säädimme unirytmiä ja pleikkaripelaamista, johon teimme ennen kaikkea toiminnallista säätöä.

 

Pleikkapelaamiseen liittyy nyt vuorovaikutteisuus, jossa isä pelaa yhdessä lapsen kanssa. Pelin sisällä aikuinen voi vaikuttaa pelin rytmiin, ohjailla tilanteita ja olla vuorovaikutuksessa lapsen kanssa.

Suutarin lapsella on kengät..

..tosin joskus eri paria.

Keräilijät

Pitkin vuotta ulko-ovesta on kannettu sisälle kaikkea, minkä ovenkarmit antavat myöden. Luokkaan ja käytävälle on kannettu keppejä ja oksia, joista pisin näkemäni oksa käytävällä on ollut pituudeltaan viisi menninkäisen harppausta eli arviolta neljä metriä pitkä. Taskuissa on tuotu käpyjä ja kiviä, isoimmat kivenmurikat on kannettu kaksin käsin. Ja kun lunta saatiin taivaalta, sitä kannettiin (erikseen pyytämättä) kaksin käsin sisälle ihmeteltäväksi. Repuissa kannetaan lähinnä vaatteita, niitäkin kouluun, ei koulusta kotiin. Ja oma lukunsa on menninkäisten aarteet, jotka minä määrittelen pelkäksi roskaksi.

 

Ovatko menninkäiset, nämä alakoulun oppijat, sittenkin puhtaasti vain keräilijöitä ja jemmaajia?

 

Ovenkarmit ovat olleet koetuksella tällä viikolla kun keräilyssä on keskitytty isompiin aarteisiin. Menninkäistä itseä isompien tavaroiden kuljettaminen on muistuttanut muurahaisten toimintaa.

 

Ulkoa raahataan kylttiä eteiseen. Kova kuhina on kyltin ympärillä, kun kylttiä ollaan jemmaamassa käytävän vessaan. Samalla kun yksi menninkäinen kailottaa Ei sitä saa tuoda sisälle! hän auttaa salakuljettajaa siirtämään kylttiä vessaan.

 

 

Säännöt, houkutukset, toiminta - kaikki risteilevät vielä sulassa sekasotukssa pienen oppijan päässä. Toiminnalla ei aina näytä olevan suunnitelmaa.

 

Samalla tavalla ilman sen suurempaa suunnitelmaa: oppija lähtee kävellen kouluun mutta saapuu koulun pihaan pyörällä. Mistä se pyörä siihen ilmaantui? Yksinkertaista: oppija kävelee kouluun, kohdalle osuu pyörä, oppija ottaa pyörän ja polkee sillä kouluun. Yksinkertaista on asian selvittelykin: muitta mutkitta oppija antaa pyörän omalle opelle, kun ope sitä pyytää.

 

Saako kaikkea minkä irti saa, ottaa itselle? Mihin tarkoitukseen kyltti on tarkoitettu? Mitä nyt tapahtuu, kun kyltti ei ole omalla paikalla? Miten kyltti saadaan oikeaan paikkaan? Kaipaakohan pyörän omistaja omaa pyöräänsä? Miltä pyörän omistajasta tuntuu kun pyörä on hävinnyt? Miten pyörä saadaan oikealle omistajalle?

 

Onko se matematiikkaa, äidinkieltä, ympäristö- ja luonnontietoa, uskontoa, liikuntaa, käsityötä, kuvista vai musiikkia kun pohdimme oppijoiden kanssa näitä kysymyksiä? 

 

Oli mitä oli, mutta hyviä keskusteluja.

****

Keskusteluiden lisäksi:

Kysymyksiä rajalla (vastauksia open mielessä ja kielessä)
 

Onks pakko? (On.)

 

Mii-iks? (Siks kun siinä on niks.)

 

Mä en haluu! (Ei se haittaa, mut hyvä tietää.)

 

Mä haluun! (Ei sekään haittaa, mut hyvä tietää.)

 

Sä oot just tollanen! Aina sä käsket! (Siitä mulle palkka maksetaan.)

Mä en tykkää susta! (Mä tykkään susta.)

 

Pliis, jooko? (Ei.)

 

Ihan vähän vaan? (Ei.)

 

Hmph! No sitä mä en tee! 

 

(Kuule oppija. Kun mä en voi nyt tässä sulle pelkäks huvitukses muuttua.

Eikä se yhteiskunta sillä tavalla pyöri, että kaikki tekis aina mitä huvittaa.

Ope tekis mitä huvittaa. 

Äiti tekis mitä huvittaa ja isä tekis mitä huvittaa.

Kannattaa myös tutustua mun uuteen best selleriin  

"Mistä opelle palkka maksetaan?".)

 

Kaunista kahdeksikkoa

Käytävällä poikien vessan ovi on auki. Tuttu hahmo vilahtaa oven raosta, en ole häntä vähään aikaan nähnyt.

 

Mutta siellä hän nyt on. Työn touhussa. Toiveeni on toteutunut, vieläpä heti aamusta, ennen kuin ehdin avata edes luokkani ovea. Tiedän, että tänään lähtee! Tänään lähtee kaikki pois, kaikki pöly pois.

Päivällä luokan lattia on vielä lian peitossa edellisen viikon jäljiltä. Suolisuoraksi lepohetki jää väliin. Ei edes makuualusta auta. Lattiapintaa tulee välttää, sen sanoo silmä. Ja nenäkin kertoo sen päivän aikana: yksi yskii, toinen niiskuttaa ja hiekka rahissee jaloissa, eikä luokan siivo ainakaan helpota oloa.

 

Oppijoiden lähdettyä nautin tilan hiljenemisestä, olihan taas maanantai. Laitan päivää pakettiin, raivaan laivan kantta tyhjäksi. Samalla varmistan osuuteni siivoojan työn onnistumisesta nostamalla luokan loputkin tuolit pöydille, siirrän opepöydän alta rullakot sivummalle, laitan pulpetteja väljemmin.

 

Siivooja lipuu kärrynsä kanssa paikalle. Mopin pitkät palmikot piirtävät rauhallista kahdeksikkoa lattian pinnalla. Hiekka ja pöly kerääntyvät keoksi ja siitä kohti roskista. Moppi soi kauniisti hiljaisessa luokassa.



Rauhoittava näky koulun käytävällä.
Ja mikä parasta, kärryä ohjaa ihminen:
Onni on siivoja koulussa!

Meitä tarkkaillaan

Kaarran autolla koulun pihan vapaaseen parkkiruutuun. Tuttu oppija seisoskelee parkkipaikalla, vilkutan ikkunan läpi tervehdyksen. Oppija vastaa ujosti nostamalla käden puolitankoon. Mitä se nyt tuolla tavalla ujostelee? mietin, kun samassa oppija jo kipittää pingviinin poikasen askelin, siivet vartalon myötäisesti pää alakenossa takaisin koulun pihan puolelle. Ajatuskupla oppijan pään yläpuolella paljastaa, että oppija ajattelee olevansa väärässä paikassa. Parkkipaikalla ei saa viettää aikaa vaan pitää olla koulun pihalla, se on koulun sääntö, lukee kuplassa.

Totta. Mennninkäiset ovat sääntökansaa.

Minua hymyilyttää. Sanaakaan emme vaihtaneet, silti luin hänen ajatuksiaan. Vähintäänkin tulkitsin hänen elekieltään yhteisen historiamme perusteella. Vapise, Noora Karma.

Olen ajoissa työpaikalla, käyn opehuoneen kautta vaihtamassa työasuni päälle ja suuntaan luokkaan. Käytävällä oppijat ryntäävät joukolla minua vastaan ja saan päivän ensimmäiset halaukset. Vain parkkipaikalla seisoskellut oppija lymyää hieman taaempana aran näköisenä. Sanon, ei se haittaa että olit parkkipaikalla. Oli vaan kivaa, että siellä oli tuttu vastassa. Helpotuksen huokaus käy oppijan kehon läpi, ryhti suoristuu ja hän aloittaa:

- Sä tulit tänään puhtaalla autolla.
- Aimtä? Jaa mä vai??
- Sä ajoit pitkään likasella autolla, mut nyt se on pesty.

Totta. Menninkäiset ovat tarkkailijakansaa.

Auto oli käytetty pesussa edellisenä päivänä. Minä en sitä pesettänyt, enkä sen kummemmin auton puhtautta miettinyt. Minä vain ajan.

Mutta tarkkailijakansa huomaa kaiken mitä meissä on tarjolla: vaatteet, ilmeet, eleet, äänenpainot. Kaikki. Mitä enemmän yritän peittää, sitä varmemmin tarkkailijakansa haastaa pudottamaan ulkokuoreni. Ole aito ihminen, aikuinen! näkyy vaatimus lapsen silmistä.

"Naurettavat kengät sulla, ottaen huomioon että sä oot sentään opettaja."
Oppijan ensimmäiset sanat minulle ensimmäisenä koulupäivänä. Oppija on niin oikeasssa.

"Sä et oo pitkään aikaan pitäny niitä housuja, jotka sulla oli ekana koulupäivänä."
Minulla on ollut tapana ekaluokkaa aloittaessani pitää ainakin ensimmäiset pari viikkoa samoja vaatteita ylläni (onneksi on pesukoneet ja deodorantit keksitty). Viime syksynä asuni oli lappuhaalarit. Ajattelen, että lapsi löytää helpommin oman open kun ei ole aina jotain uutta päällä. Samalla se on ainoa syy yksitotiseen pukeutumiseeni. (Mikä selittäisi yksitoikkoisen pukeutumiseni vapaa-ajalla..)

Onneks olkoon!
Olen hämilläni mutta iloinen saamastani onnitteluhalauksesta ruokalassa kesken ruokailun yhdeltä oppijalta, jota en vielä tunne. Onnittelun syy on Icehearts-logo, joita on päässäni olevassa tuubihuivissa.

 

"Ope, mikä sun murheesi on?"

Keskustelemme runoista, riimittelimme. Yksi runo päättyy sanoihin ja murheet tehty huomista varten. Oppija, jonka kuvittelen olevan muissa maailmoissa, paljastaa kysymyksellään kumpi meistä on sillä hetkellä enemmän läsnä.

Nyt jos koskaan - vapise, mentalisti Noora Karma.

Vihreän viikon valoja ja varjoja

 

Sanoma Pro tarjosi kakkua opehuoneessa tänään pitkällä välkällä. Tarjolla oli myös oppikirjoja, joita sai katsella ja teoriassa tilatakin. Minä keskityin vihreään kakkuun. Kakkupalan koosta päättäminen oli parasta mihin pystyin ja mihin todellinen päätäntävaltani tarjoiluissa ylsi.

 

Kakku suli suussa, oli sopivan makea - täyteläisen kepeä juustokakku.

Ennen kellon soimista ehdin vielä ummistaa hetkeksi silmäni sohvan nurkassa istuessani. Sanoma Prolla on herkullisia kirjoja.

 

 



vihreän    ompun
maadoittava    maanantai

tiivistunnelmainen tiistai

kehittävä keskiviikko

torkuttava torstai

pelastava

perjantai

viikon

loppu

viimein

lauantaina

lahnaillaan

sunnuntai on

sun ja

mun

Vihreä viikko, vireäkin.
Väsyttävä vihreä,
valoa ja varjoja.
Kevät.

Liekehtivät vihreät paidat - tarttuvat tunteet

Säbämaila ja reppu - siinä on ollut monen oppijan kouluvarustus tällä viikolla kun on pelattu koulumme säbäturnausta. 

 

vihreä paita päälle, maila käteen ja penkille! 

vaihtopenkki! maila ylös! kannusta!

Kentälle
omalla vuorolla, 

siellä maila alas!

syötä pallo vihreälle,

ota pois muilta.

lauo pallo maaliin,

vastustajan verkkoon

kovin mielellään.
voittajille räät
kiertokannusta
 

Ensimmäiseen vaihtoon tultaessa yksi pelaaja hehkuttaa onnistuneen kaksiminuuttisen pelin jälkeen: "Me vihreet ollaan ihan liekeissä!"

Liekki kyti hyvin koko turnauksen ajan ja vei lopulta voittoon, tuuletuksiin ja mehukesteihin joukkueen kesken. Kiertopalkinnon lisäksi kierrätettiin kaikki tarjolla olevat flunssa- ja muut pöpöt kun voittaja yksi toisensa jälkeen suuren maailman tapaan suuteli pokaalia.

Säbäturnaus tarjosi odotetusti mainion tunnesimulaattorin. Pelien lisäksi nähtävänä ja koettavana oli iloa, surua, pettymystä, vitutusta, harmistumista, epävarmuutta, onnistumista, tylsistymistä, hermostumista, väsymystä, jännitystä, tyytyväisyyttä ja kaikkea näiden väliltä ja lisäksi. Kaikki pelasivat, myös he joilla säbämaila oli kolmatta kertaa elämässään kädessä. Muutamat pelaajat saivat ihan oman vaihteensa päälle kentälle päästyään, olivat ihan liekeissä.

Tunteiden voima voi hämmentää kokijaa, joskus myös näkijää. Riemukkaan ilon kokeminen saattaa tuntua jopa pelottavalta silloin kun tunne vie mennessään. Riemun muuttuminen hallitsemattomaksi riehaantumiseksi voi tapahtua nopeasti. Vihan tunteesta puhuttaessa on jo helpompi ymmärtää, että sen kokeminen, näkeminen tai kohteeksi joutuminen on hallitsemattomana tuhoisaa kaikille osapuolille.

 

Säbä tarjosi mahdollisuuden tunteiden kokemiseen ja läpikäymiseen. Joukkuepelien rituaalit helpottavat tunteiden käsittelyä. Pelissä on aina häviäjiä ja voittajia, ilon ja pettymyksen tunteita samanaikaisesti läsnä yhteisellä pelikentällä.

 

Joukkuepelit on hyvä esimerkki siitä, että pienryhmä ei voi toimia koulussa yksin erillään muista luokista. Pienessä ryhmässä joukkuepeliä olisi mahdotonta edes pelata: kun yksi ei suostu pelaamaan ja toinen on sairaana, peli on siinä kohtaa pelattu ennen kuin on ehtinyt edes alkaa.

 

Isommassa ryhmässä toimimisen etu on imu. Parhaimmillaan isossa ryhmässä toiminta pysyy yllä, vaikka yksittäisiä hetken poistumia ryhmästä tulisikin.

 

Tarvitaan vain aikuisia tunteiden tulkeiksi, suodattimiksi ja peileiksi. Tarvitaan aikaa vuorovaikutukselle ja kommunikaatiolle. Tarvitaan paljon sitä, mitä meissä on jo valmiina.

Aina kun menen töihin, paistaa aurinko

Opehuone täyttyy hiljalleen koulun aikuisista. Päivän ja viikon ensimmäinen pitkä välkkä on alkamassa. Yksi rientää keltainen liivi olalla valvontaan, toinen hakee kahvia mukiinsa. Lempeä puheensorina voimistuu. Laitan teevettä kiehumaan ja suuntaan kohti nojatuolia.

Opehuoneen oveen koputetaan. Olen juuri istahtanut nojatuoliin, mutta ponnahdan samantien ylös ovea avaamaan.

"Huomenta, onks Jaana paikalla?". Ovella seisoo kolme nuorta neitoa, varmasti yläkoululaisia. Ainakin he ovat keskenään kaveruksia: kaikilla on pitkät, suorat, ruskeiksi värjätyt hiukset, kulmat laitettu ja pidennetyt ripset, kaulassa on tuubihuivit. Isot käsilaukut roikkuvat kyynärtaipeissa.Yksi puhuu ja kaksi on pitämässä seuraa. Ilmeisesti olen pelkkää kysymysmerkkiä, koska puhujatyttö jatkaa:

"Siis mun pitäis palauttaa tää sille. ... Jaanalle?.." ja nostaa kädessään olevaa muovipussia kartonkisisältöineen silmieni korkeudelle.

"Huomenta. Anteeksi, mutta kuka Jaana?" saan sanottua. Ihan kuin vastauksella olisi ollut minulle väliä. En tiennyt ainuttakaan Jaanaa meidän työyhteisöstä. Never heard Jaana. Voisko Jaana olla sijainen. Keittäjä se ei ainakaan ole, muutenhan kolmikko olisi suunnannut keittiöön. Kyllä tyttö opettajaa kaipasi.

"Onks Jaana?" huutelen opehuoneen puolelle. Vastausta ei kuulu, ja joku kahvittelijoista huikkaa ettei Jaana ole nyt paikalla.

"Mä voin toimittaa pussin Jaanalle kun se tulee." sanon, mutta delegoin tehtävän oitis ohi kulkevalle Jaanan tuntevalle työntekijälle.

Huh. Miltä mahtaa muistisairaasta tuntua, kun ei muista, ei tunnista ihmisiä eivätkä nimet sano mitään. Minä en muista vielä seitsemän kuukauden talossa työskentelyn jälkeen läheskään kaikkien ihmisten kasvoja tai nimiä. Nimen ja naaman yhdistäminen oikealle henkilölle on jatsia: joka kerta eri yhdistelmä.

Sitten Jaana pyyhälsi opehuoneeseen.

Kyllähän minä nyt hänet muistan! Viime syksy, yhtenä aamuna töihin tullessa, naisten vessan ovensuussa, sieltä hänet muistan.

Jaana kysyi minulta silloin, yhtenä pimeimmistä aamuistani:
"Mitä sinulle kuuluu?" .

Hänen nimensä, ammattinsa ja sukunimensä tulen unohtamaan. Tuon kohtaamisen muistan.

Siksi..
aurinko paistaa aina, kun menen töihin

Oman tilan ottaminen

Ykkösluokkani sijaitsee yläkoulun käytävän päässä lähellä ulko-ovea, ramppia ja inva-vessaa. Lukuvuotta aloitettaessa luokalleni oli tulossa pyörätuolilla liikkuva oppija ja silloin nämä ulkoiset kriteerit olivat ensisijaisia luokan sijaintia mietittäessä. Sittemmin oppija muutti toisaalle, mutta luokkani jäi paikoilleen. Viereisellä käytävällä on alakoulun luokkia, joten yläkoulun käytävällä liikkuu muitakin pienempiä minun oppijoitteni lisäksi.

 

Päivän aikana naapurimme vaihtuvat monta kertaa. Oppijoiden ikäero seinänaapurusten kesken on kuudesta kahdeksaan vuotta. Puhumattakaan pituuserosta: ykköset näyttävät lähinnä menninkäisiltä ja yläkoululaiset korkeilta puilta pitkine oksineen ja juurakoineen.

 

Alussa mietitytti, miten rinnakkaiselo mahtaa sujua isojen ja pienten kesken. Ettei vaan pienet jää isojen jalkoihin? ajatus käväisi kouluvuoden alussa mielessäni. Aika pian ajatus kaikkosi, viimeistään tällä viikolla.

 

Tuntien päätyttyä alakoululaiset säntäävät pihalle siinä missä yläkoululaiset jäävät käytäville viettämään taukoansa. Minä suuntaan opehuoneeseen.

 

Välitunnin alkaessa näkymä käytävällä on kuin kapea kaistale metsää: puita, juurakoita ja menninkäisiä. Puut seisoskelevat ryhmittäin. Ryhmä puita huojuu ja humisee. Juurakot istuvat seinää vasten vallaten lonkeroillaan maanpinnan. Opettajanhuone on käytävän toisessa päässä ja sinne pääseminen on tavoite itsessään. Linnuntietä matka on lyhyt, suorin tie ei vaan ole mahdollinen. Kävely metäsän poikki tuntuu hoippumiselta myrskyssä Ruotsin laivalla. Puiden väistely pystyasennossa ja samaan aikaan maanpinnassa juurakoiden varominen vaatii koordinaatiota ja keskittymistä. Menninkäiset puikkelehtivat puiden välissä, juurakoiden yli hyppien päästäkseen välkälle puiden ja juurakoiden jäädessä metsää asuttamaan.

 

Eräänä päivänä tällä viikolla pari ryhmää nuoria oli asettautunut luokkamme läheisyyteen oven ja naulakon tuntumaan. Nuoret viettivät kaikessa rauhassa, pahaa aavistamatta, taukoansa asemissaan.

 

Välkän loputtua, menninkäiset ampaisevat sisään ja aloittavat välittömästi harvennushommat:

"Hus siitä! Menkää pois miedän luokan edestä!" selostaa puita puolet lyhyempi menninkäinen pää takakenossa puun latvaan huhuillen, tukka täristen. Etusormi on nostettu pystyyn ja menninkäinen heristää sitä sanojensa vakuudeksi, toinen käsi lentää lanteille nyrkkiin. Seison luokkamme ovensuussa, yläkoululaiset katsovat hämmentyneenä ensin harventajaa, sitten minua. En sano mitään, puren huultani ja yritän näyttää asiallisen vakavalta, että tosissaan tässä ollaan.

 

"Hus! Mä oon tosissani!" jatkaa menninkäinen ja ottaa askelen lähemmäksi huojuvia puita ilmekään värähtämättä, kädet ilmaa lakaisten.

 

Samaan aikaan toinen menninkäinen pujahtaa toisen ryhmän välistä naapuriluokan oven tuntumaan ja opastaa:  

 

"Teidän pitää tulla tääääään viivan toiselle puolelle." ja piirtää sormellaan viivaa lattiaan. Sitten hän viittelöi puita ja juurakoita siirtymään sivummalle.

 

Pokkani piti. Yläkoululaisia huvitti, mutta hivuttautuivat silti hiljalleen sivummalle. 

 

Luokkaan päästyämme lapset huomaavat lattialla isoja muurahaisia, joita on nähty siellä jo pidemmän aikaa. Niihin suhtautuminen vaihtelle ja tällä kertaa ne säikäyttivät puiden harventajamenninkäiset: "Iiiiik!!!!"  huutavat molemmat. Toinen hyppää syliin ja toinen kiipeää tuolille turvaan.

 

Koulupäivä on päättynyt.
Naulakon varustuksesta päätellen koulussa asutaan.
Oma tila on otettu ja ollaan kotiuduttu.

 

Monikanavainen opetus

Liikkatunnit ovat keskiviikkoaamun ensimmäiset. Koulun kello on soinut aherruksen alkamisen merkiksi. Muutamaa oppijaa vielä odotellaan, ennen kuin lähdetään saliin säbää pelaamaan. Odotellessa teippaan oppijan pyynnöstä säbämailaa käteen istuvammaksi. Siinä teipatessa on hyvää aikaa päivittää kuulumiset lähes kahden kesken.

Keskustelemme tämän yhden oppijan kanssa ajankohtaisesta aiheesta tietokoneella pelaamisesta ja sen vaikutuksista ihmismieleen. Siinä ei paljoa tiedettä tarvita tueksi perustelemaan, mitä liiallinen pelaaminen aiheuttaa. Vaikutukset tietää oppija omassa kehossaan. Silmät tapittavat siihen malliin, että kanava on apposen auki. Ope on hyvä ja asettelee sanansa viisaasti.

Keskustelumme pelaamisesta on vielä käynnissä, kun toisella kanavalla oppija kysyy, haluanko kuulla miten vesisade syntyy. Mielläni kuulen, mutta en nyt, koska on keskustelu tässä vielä kesken. Kuulen sen silti, en saa suljettua tai edes hiljennettyä kanavaa: "Vesisade syntyy kun lämpimällä ilmalla vesihöyry nousee taivaaseen ja niistä muodostuu pilviä. Sitten pilviä on paljon ja ne sataa vesipisaroina maahan ja imeytyy vaikka multaan.".

Kaikkien lähetys kanavilla ei ole alkanut. Taajuudelle virittäytyminen on menossa, pelkkää suhinaa kuuluu. Saliin päästyämme ovat kanavat auki, monella omansa.

Peli näytti tälläkin kertaa vielä paikoin joukkuepeliltä, jossa on yhtä monta joukkuetta kuin on pelaajia. Oman joukkueen jäsen on yhtä potentiaalinen vastustaja kuin vastapuolen pelaaja. Pallo toimii lapsimagneettina. Yhteen oppijaan magneetti ei tehoa: hän luistelee mailalla siellä missä ei ole muita pelaajia eikä palloa. Kehitys on ollut kuitenkin huimaa viime viikosta, jolloin pelasimme vasta ensimmäisen kerran. Jos näin huima kehitys jatkuu ensiviikkoon, olemme silloin hyvässä iskussa kun on säbäturnauksen aika.

Joskun on vain pakko nukkua. Tällainen ajatus, sanoisin jopa alkuajatus, on seilannut päässäni monta päivää. Eilen ajatuksen ääni voimistui, kuuntelin sitä. Nukuin.

Omalta kohdalta olen oppinut sen, että kun kuulen monen oppijan kanavat samanaikaisesti, enkä pysty niitä omassa päässäni hiljentämään enkä sulkemaan, tiedän siihen olevan kaksi vaihtoehtoista syytä. Joko olen työstäni uupunut tai olen tulossa flunssaan.

Minulla on flunssa.