Opehuoneen oveen koputetaan. Olen juuri istahtanut nojatuoliin, mutta ponnahdan samantien ylös ovea avaamaan.
"Huomenta, onks Jaana paikalla?". Ovella seisoo kolme nuorta neitoa, varmasti yläkoululaisia. Ainakin he ovat keskenään kaveruksia: kaikilla on pitkät, suorat, ruskeiksi värjätyt hiukset, kulmat laitettu ja pidennetyt ripset, kaulassa on tuubihuivit. Isot käsilaukut roikkuvat kyynärtaipeissa.Yksi puhuu ja kaksi on pitämässä seuraa. Ilmeisesti olen pelkkää kysymysmerkkiä, koska puhujatyttö jatkaa:
"Siis mun pitäis palauttaa tää sille. ... Jaanalle?.." ja nostaa kädessään olevaa muovipussia kartonkisisältöineen silmieni korkeudelle.
"Huomenta. Anteeksi, mutta kuka Jaana?" saan sanottua. Ihan kuin vastauksella olisi ollut minulle väliä. En tiennyt ainuttakaan Jaanaa meidän työyhteisöstä. Never heard Jaana. Voisko Jaana olla sijainen. Keittäjä se ei ainakaan ole, muutenhan kolmikko olisi suunnannut keittiöön. Kyllä tyttö opettajaa kaipasi.
"Onks Jaana?" huutelen opehuoneen puolelle. Vastausta ei kuulu, ja joku kahvittelijoista huikkaa ettei Jaana ole nyt paikalla.
"Mä voin toimittaa pussin Jaanalle kun se tulee." sanon, mutta delegoin tehtävän oitis ohi kulkevalle Jaanan tuntevalle työntekijälle.
Huh. Miltä mahtaa muistisairaasta tuntua, kun ei muista, ei tunnista ihmisiä eivätkä nimet sano mitään. Minä en muista vielä seitsemän kuukauden talossa työskentelyn jälkeen läheskään kaikkien ihmisten kasvoja tai nimiä. Nimen ja naaman yhdistäminen oikealle henkilölle on jatsia: joka kerta eri yhdistelmä.
Sitten Jaana pyyhälsi opehuoneeseen.
Kyllähän minä nyt hänet muistan! Viime syksy, yhtenä aamuna töihin tullessa, naisten vessan ovensuussa, sieltä hänet muistan.
Jaana kysyi minulta silloin, yhtenä pimeimmistä aamuistani:
"Mitä sinulle kuuluu?" .
Hänen nimensä, ammattinsa ja sukunimensä tulen unohtamaan. Tuon kohtaamisen muistan.
 |
| Siksi.. aurinko paistaa aina, kun menen töihin |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti